Lapsuuden loppu

Tampereelta juuri väitelleen Atte Oksasen mukaan lähes joka kolmas suomalainen 8-13-vuotias tyttö haluaa joskus satuttaa itseään ja lähes puolet samanikäisistä pojista tahtoo vahingoittaa toista ihmistä.

Eikä se valitettavasti aina jää pelkästään tahtomisen asteelle. Mietin miten omat lapset selviävät, esikoinen ei tule ainakaan koolla ja voimalla ottamaan paikkaansa maailmassa. Miten herkkäsieluista lasta voisi kasvattaa niin että hän selviäisi menettämättä herkkyyttään? Niin että hänestä kasvaisi itsetuntoinen ja oikeudentuntoinen ihminen, joka näkisi maailmassa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

Pitää varmaan olla paljon läsnä, vaikka eihän sitä koko ajan voi olla vahtimassa etteivät isommat vie leluja kädestä. Onneksi on myös viisas vaimo ja manuaaleja. Vaimon puolen sukulaiset voivat myös opettaa lapsukaisille judoa tai poliisiotteita (ei vartijaotteita!).

Sen lisäksi että rakkaat länsinaapurit syntyvät kultalusikka suussa, on siellä lapsuuskin pidempi ja vähäsateisempi. Oksasen mukaan paras tilanne on ruotsalaislapsilla, joista vain reilu kymmenes ylittää masennusrajan. Eniten oireita on suomalaisilla 13-vuotiailla tytöillä, joista lähes kolmannes kuuluu riskiryhmään. Ruotsissa ja Norjassa kiusaamista on estetty kouluissa paljon tehokkaammin ja kauemmin kuin Suomessa.

Lapset alkavat tehdä eroa isään ja äitiin noin 10-11 vuoden iässä. He kertovat muun muassa, etteivät saa enää tukea vanhemmiltaan. 13-vuotiaista suomalaistytöistä lähes kaksi kolmesta ja pojista puolet kertoo lopettaneensa leikkimisen kokonaan, kun norjalaistytöistä samaa sanoo noin joka seitsemäs ja pojista vain joka kymmenes.

Ikävuosi ikävuodelta lapset puhuvat tutkimuksen mukaan vähemmän elämänsä iloista ja suruista vanhempiensa kanssa. Myös muut aikuiset, kuten isovanhemmat, sukulaiset ja opettajat näyttäytyvät entistä merkityksettömämmiltä. Vastaavaa kehitystä ei ole norjalaisilla ja ruotsalaisilla lapsilla.

Jaahas, minulla on siis tilastojen valossa aktiivi-isyyttä jäljellä seitsemisen vuotta. Esikoisellani on aktiivista leikkimisaikaa jäljellä kymmenisen vuotta. Pomoni on kiitettävästi jaksanut puolustaa sekä aikuisten että lasten kaikenlaista pelaamista ja leikkimistä, ei vain tietokonepelaamista. En ole tajunnutkaan kuinka tärkeää se onkaan: Leluista ja peleistä luopuneet lapset kokevat, ettei heistä välitetä, ja he kiusaavat muita. Heidän välinsä aikuisiin ovat etäisiä. Niillä 12-13-vuotiailla tytöillä, jotka kertovat lopettaneensa leikkimisen, on enemmän ulkonäkömurheita ja itsetuhoajatuksia kuin muilla. Pojat taas haluavat satuttaa toisia eivätkä välitä toisten kivuista.

Mikä suomalaisia oikein riivaa? Oksasen ja Kari Uusikylän kaltaiset tutkijat syyttävät kurjuudesta stressiä ja laman jälkeen kiristynyttä kilpailuasennetta. Sillähän suomalaiset ovat kivunneet kilpailukykytilastojen kärkisijoille. Tämän pontevuuden vuoksi Suomea on kehuttu pohjolan Japaniksi. Jos se yhtään lohduttaa, niin japanilaisia riivaa vielä enemmän. Japanin koululaitoksessa harrastetaan jo nuorella iällä karsintoja jatkokoulutuksiin. Haittapuolena on puoli miljoonaa masentunutta, karsiutunutta koululaista, joille aiotaan rakentaa valtava uudelleenmotivointikeskus Okinawalle.

Epämiellyttävä totuus

Epämiellyttävät totuudet eivät useimmiten tule Al Goren vaan oman lapsen suusta.

Auvoisa lukuhetki esikoisen ja Aino-kirjan parissa. Esikoinen näyttää kirjan sisäkannesta boksereihin sonnustautunutta pulleaa ja kaljua pikku-ukkoa ja hihkaisee: "Toi on ihan isin näköinen!"

Isillä ja pojalla on palaverin paikka. Ei muuten ole isin näköinen ollenkaan. Vieressä on punatukkainen, hoikka hahmo, sehän on isin näköinen eikä se paksukainen. Esikoinen tivaa että eikä ole vaan toi tossa. Isi närkästyy. Mitäs tää on, kyselen ja osoitan närkästyneenä kolmivuotiaalle dennisbergkampmaista kuontaloani. Eikä isi ole noin paksukaan.

Esikoisen kommentit herättivät siihen todellisuuteen että olen viime vuosina nostellut enemmän pikkulapsia kuin puntteja, liikunnanohjaamisesta on vierähtänyt viisi vuotta ja enemmän kiloja. Eikä se hiusraja ihan sama ole kuin kaksikymppisenä. Sen verran turhamainen olen etten todellakaan halua kuulla että sä oot lapsilles maailman paras isä vaikka masu vähän pömpöttäiskin.

Olen uskotellut itselleni että rypyt ovat yhtä kuin charmi, ja mitä ruumiiseen tulee, on uusi ja parempi elämä aina aivan nurkan takana. Olen itselleni paremman näköinen kuin peilille, tavallaan autuaan tietämätön siitä miltä näytän. Valokuvistakaan ei oikein tunnista itseäni. En halua oikeasti tietääkään miltä näytän oman pääni ulkopuolella, koska se on ainoa peili, jonka ihminen tarvitsee. Asenne on ulkonäköä tärkeämpää, ulkonäkö voi rapistua mutta asenne ei. Ihan sama asia on vaikka tanssimisen kanssa, ei siitä tule mitään jos alkaa murehtimaan näyttääkö tyhmältä vai ei.

Olen onnellisesti välttynyt suuremmilta ulkonäkötraumoilta, teini-iässäkin. Muistan kyllä hämärästi miten paljon aikaa muotovaahtojen ja geelien kanssa sotkeminen, föönaaminen ja lopputuloksen murehtiminen vei teininä. Nykyään teinipojat ovat yhtä rankkojen ulkonäköpaineiden alla kuin tytötkin, viimeisen teinibarometrin mukaan 15-vuotiaat pojat panostavat ulkonäköönsä jopa enemmän kuin tytöt.

Ihmettelen usein mitä ihmiset näkevät peilistä, näky on selvästi jotain ihan muuta kuin mikä piirtyy toisten verkkokalvoille. Monet upeat ihmiset surevat jotain ulkonäköönsä liittyvää yksityiskohtaa niin että se vääristää koko kuvan itsestä. Ei ole niin täydellisen näköistä ihmistä, ettei löytäisi itsestään jotain kriisiyttävää ulkonäköpuutetta. Jos mikään muu ei ole huonosti, ovat hiukset joko liian suorat tai kiharat tai väärän väriset.

maisteri ja pimeän puolen houkutus

Torgrim Eggenin viiltävässä kirjassa Pärstäkerroin väistyvä, kyynistynyt pääministeri pohtii politiikkaa: Fiksuimmat eivät valitse politiikkaa, tai sitten he vain käväisevät siellä matkalla vehmaammille laidunmaille. Ihmiset aloittavat politiikassa heikompien puhemiehenä ja hylkäsivät sen heti kun osasivat tarpeeksi ryhtyäkseen vahvimpien puhemiehiksi.

Minä osaan jo aivan tarpeeksi. Hommiin joissa olisi hyödyllistä tuntea sisäiset prosessit ja käyttää niitä tietoja hyväksi etujen haalimiseen.

Olen ammattikunnassani seurannut lukuisien nuorten kykyjen käyvän tätä polkua matkalla menestykseen, esimerkiksi elinkeinoelämän tai etujärjestöjen lobbaajiksi. Kun he seuraavan kerran tauon jälkeen näyttäytyvät eduskunnassa, on heillä kallis (jakku)puku ja nihkeä tervehdys. Kateuden sävyttämä kysymys onkin: ovatko he sittenkin fiksumpia, vaikka aina luulin toisin?

Olen tuntenut viime aikoina voiman pimeän puolen houkutusta. Pimeällä puolella, vahvimpien puhemiehenä ei enää mietitä miten luonnolle, heikommille tai tuleville sukupolville käy. On vastuuta, tulostavoitteita ja muuta kiireellisempää ajateltavaa.

Kaltaiselleni ja ikäiselleni idealistille, entiselle lupaavalle nuorelle miehelle matka pimeälle puolelle käy kunnianhimon, kyynistymisen ja turtumisen viitoittamaa polkua. Minäkin haluan vastuuta ja tulostavoitteita, haluan projektihelvettiin ja oravanpyörään vain näyttääkseni että olen tarpeeksi kova jätkä. Näytettyäni voisin vetäytyä johonkin think-tankiin irvistelemään kapitalistiyhteiskunnan menolle. Entä miksi kitkuttaa maailmanparannushommissa, kun etenkin kansalaisjärjestöpuolella elää laaja usko siihen, että jalot pyrkimykset ja omien työntekijöiden julma riisto ja aktiivien syyllistäminen eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään?

Toisten pimeälle puolelle kääntyvien tavoin minulla on lapset, joita voisin käyttää pieninä ihmiskilpinäni: ei sitä enää voi maailmaa parantaa kun pitää tuoda muksuille pilttiä pöytään, ennen pärjäsi kyllä ilman autoa mutta nyt kun on lapset. Piti saada omakotitalo ja etelänloma - ihan lasten takia.

Älykäs, entinen maailmantuskaa potenut pimeän puolen kulkija käyttää ironiaa turruttamaan kolkuttavaa omaatuntoaan. Lyö kaiken lekkeriksi ja nauraa kuivasti maailman menolle ja omille valinnoilleen, ei muuta kuin sanojansa syömään ja täyteläistä chileläistä kyytipojaksi.

Suurin tragedia olisi myydä periaatteensa vain huomatakseen, ettei kukaan ole kiinnostunut ostamaan.

maisteri!

Olen nyt sitten FM eli filosofian maisteri, viimeinkin! Armas vaimoni soitti eilen, ylipistolta oli tullut lupaavan paksuinen kirjekuori, jonka avaamisesta lähtien on suu ollut messingillä. Viimeisen sosiologian esseen sain naputeltua muutama viikko sitten Hki-Tampere -pendolinon ravintolavaunussa. Paukautin läppärin kiinni ja totesin kanssamatkustajille että meikäläisen opiskelut loppuivat nyt! Hölmistyneitä ilmeitä ja lyhyttä selitysosuutta seurasivat kättelyt, onnittelut ja muovituoppien kopistus.

No siltä nyt tuntuu että koko ajan tekee mieli virnistellä, on ylpeä ja kevyt olo. Graduntekoni oli juuri sellainen perinteinen tuskanakki, josta yliopiston kuppiloissa ja ylioppilaslehdissä voivotellaan. Tuntui että mitä vähemmän opintoja on jäljellä, sitä pitempään niiden suorittaminen kestää. Yhdestä opinnäytteestä tuli mörkö joka meinasi saada henkisen yliotteen lopullisesti. Mutta eipäs perhana saanut!

On pelottavaa huomata langenneensa sitku-listojen tekoon, lista asioista jotka pitää hoitaa ennen kuin Elämä alkaa. Sitku polvi on parantunut niin alan urheilla, sitku olen valmistunut niin voin saada työpaikan, sitku vaimoni ja minä olemme saaneet maisterin töitä niin voimme päästä omaan kotiin, sitku asumme Tampereella niin näemme enemmän kavereita jne. Jotain on nyt muuttunut, 32-vuotiaana voin viettää ensimmäistä kertaa oikeata lomaa, jolloin ei tarvitse opiskella. Ensimäistä kertaa kymmeneen vuoteen voin lukea hyvällä omallatunnolla kirjoja, jotka eivät liity opiskeluun. Nyt on yksi paikka vähemmän missä minun pitäisi olla toisaalla. Viimeaikaiset jälkikolmenkympin kriisitunnelmat ovat ainakin tilapäisesti huomattavasti lieventyneet.