Reipas ovikellon rimpautus ja taas oli oven takana kaksi tuomiopäivää odottavaa nuorta miestä, joiden tarkoituksena oli sieluni pelastaminen ikuiselta kadotukselta. Tällä kertaa asialla olivat Jehovan todistajat, kaksi tummiin pukeutunutta nuorukaista slipovereissaan. Eteisessä oli tunnelman virittämiseksi sopivasti kaksi Ikea-kassillista tyhjiä Alkon pulloja odottamassa Marttaliiton mehustamoa.
Koska en ole enää vihainen nuori mies, vaan keski-ikää ja alempaa keskiluokkaa lähestyvä närkästynyt mies, tavoitteenani ei enää ole käännyttää käännyttäjiä. Minusta on kiinnostavaa kuulla mihin ihmiset uskovat ja miten he myyvät ideaansa. Alkukankeuden jälkeen miekkoset pääsivätkin esittelemään pelastussuunnitelmaansa, joka oli melko erilainen kuin mormoniveljillä muutama kuukausi sitten.
Jehovan todistajat eivät pelottele helvetin tulella, huonoin paikka kuoleman jälkeen on ikuinen unhola, ei-mikään. Se hyvä vaihtoehto on maallinen uudelleensyntymä. Parhaita paikkoja paratiisissa on 144 000 ja mormoneja seitsemän miljoonaa. Mainitsin Eusebiuksen kirkkohistorian, jossa kerrotaan tuhansien alkukristittyjen toinen toistaan loistavammista marttyyrikuolemista. Totesin että nykypäivänä tästä on aika vaikea pistää paremmaksi, vaikka kuinka monta uutta mormonia käännyttäisi. Pojat myöntelivät että maanpäällinen perusjälleensyntymä on ehkä realistisempi tavoite.
En ymmärrä miksi valkoisten kristittyjen teologia, seurakunnat ja käytännöt ovat kuin byrokratian rautahäkistä. Löytyy eritasoisia kirkastuksen tai helvetin tasoja, erilaisia taivaan ja seurakunnan trial- ja hangaround-jäsenyyksiä. Lahkoihin liittyminen on melko helppoa mutta poispääsy on sitten toinen asia. Jehovan todistajat noudattavat lahkolaisten perussääntöä, jonka mukaan poislähteneet ovat epähenkilöitä, joille ei juuri päivää sanota. Jehovan todistajien mukaan Ihmisten valtakuntien loppuessa pitäisi alkaa uusi hallituskausi, jossa Jeesuksella on tuhannen vuoden pituinen johtajan viransijaisuus. Apunaan Jeesuksella on 144 000 Jehovan valitsemaa apukuningasta, jotka hoitavat paratiisissa mm. tuomarin ja papin hommia. Uraputki senkun jatkuu taivaallisessa organisaatiossa.
Tuomiopäivä on Jehovan todistajien mukaan tulossa pian, jumalten ja ihmisten välisen Harmageddonin taistelun muodossa. Totesin että kuulostaa melko eppisjengeiltä, taitaa tulla lyhempi kuin Jom kippurin sodasta. Pojat totesivat että aika epäreilut jaot on, ei siitä varsinaista taistelua tule vaan enemmän ”puhdistustyyppinen operaatio”. Operaatiossa siis putsataan jumalattomat, vääräuskoiset, homostelijat ja muut syntiset maan päältä ja ihmiskunta aloittaa uusiksi niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tämä on se uusi uljas maailma josta Vartiotorni-lehden idyllikuvat kertovat. Tulee väkisinkin mieleen viime vuosisadalta eräs ihan ihmisvoimin toteutettu yritys, jossa myös 2000 Jehovan todistajaa puhdistettiin joukon jatkona.
Mukaan päästäkseen pitää elää taivaallisen organisaation huipulta tulevien toimintaohjeiden mukaisesti. Perheessä on oma pikkuorganissaatio, jonka huipulla on mies, apulaisena vaimo ja alaisina lapset. Homous ei tosiaan käy päinsä mormonien mielestä. Pojat kyllä vakuuttivat etteivät käy tuomitsemaan ketään homoa ihmisenä, jumalan tuomio on sitten eri juttu. Viinaa saa juoda, kunhan ei ihan läträämiseksi mene, ehkäisyvälineitäkin saa käyttää, tosin vasta naimisiin mentyä. Huomautin että jäsenhankintaa ei tarvitsisi harjoittaa, mikäli ehkäisyvälineet kiellettäisiin. Asia hoituisi ihan oman väen talkoovoimin, kuten lestadiolaisessa liikkeessä. En usko että tämä kehitysideani päätyy kuitenkaan piirikonventin esityslistalle.
Peruskunnolliselle, mutta tietämättömälle pakanalle annetaan parannuksen mahdollisuus tuhatvuotisessa valtakunnassa. Mikäli Jehovan todistajat sattuvat olemaan kaikista uskonnollisista ryhmistä ne oikeauskoiset, ei minun viimeisellä tuomiolla auta väittää ettei minulle olisi ehdotettu oikeaa tietä. Ennusteeni ei taida olla muutenkaan hääppöinen, sillä äänestäminen ja poliittinen toiminta luokitellaan vakaviksi synneiksi.
perjantaina, syyskuuta 26, 2008
maanantaina, syyskuuta 15, 2008
työttömänä puistoissa
Takana on kuusi viikkoa duunia. Tarpeettoman pitkäksi venynyt työnhaku tuntui siltä kuin olisin istunut puoli vuotta divarijoukkueen vaihtopenkillä. En ehtinyt unohtaa osaavani pelata, jopa hyvällä sarjatasolla, mutta kentälle ei vaan päässyt, edes harjoittelemaan. Nyt tuntuu mahtavalta saada käyttää taitojaan, päätään ja saada siitä palkkaa.
Minua varoiteltiin työttömyyden vaaroista, oman työmarkkinauskottavuuden karisemisesta ja itsetunnon rapisemisesta. En tietenkään uskonut, sillä itsetuntoni oli terveellä pohjalla, muunkin kuin työssä suorittamisen varassa. Tiesin että olin tehnyt kaikenlaista tähdellistä, eikä muutama kuukausi sinne tai tänne sen arvoa veisi. En kuulunut protestanttisesta etiikasta kärsivien pahimpaan riskiryhmään ja aluksi iloitsin siitä että saatoin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kuntoilla ja lukea.
Työttömän status alkoi kuitenkin hiipiä nahan alle. Kirosin sisäistä protestanttiani, joka esti minua nauttimasta vapautuneesti elämäntilanteen hyvistä puolista. Vasta työttömänä tajusi kuinka työorientoitunut yhteiskunta Suomi on. Joka ikisessä tutustumistilanteessa kysytään ensimmäisenä sitä mitä tekee työkseen. Muissa maissa aloitetaan tiedustelemalla perheestä, uskonnosta tai suosikkijalkapallojoukkueesta, mutta Suomessa työ on se, jolle ihminen sosiaalisesti rakennetaan. Kerroin hakevani uutta työtä muutettuamme Helsingistä Tampereelle vaimon opiskelujen perässä. Aluksi tässä ei ollut mielestäni mitään omituista, mutta vähitellen teennäisen kannustavat vastaukset, puheenaiheen vaihtamiset ja yleinen väkinäisyys alkoivat nakertaa mielessä.
Pahimpia olivat sukutapaamiset ja juhlat joissa esiteltiin ihmisiä suuremmalle joukolle. Eräässä tilanteessa esittelyni aiheuttama kiertely ja kaartelu oli niin kiusallista että otin mikrofonin ja tokaisin: ”Moi mä oon Jussi ja mä oon työtön.” Joskus oli hauska testata muiden asenteita vaikka sanomalla että olen viettänyt työttömänä aika paljon aikaa puistoissa hengaamassa. Tämä tarkoitti leikkipuistoja lasten kanssa, mutta mielikuva on alkoholisoituneesta partaäijästä puiston penkillä. Mietipä itse minkälaisen kuvan otsikko toi mieleesi.
Jatkuva hylsyjen saaminen oli tietenkin erittäin lannistavaa, eikä itsensä myyminen puhelimessa ole niitä hauskimpia hommia. Tässä tilanteessa oli ihanaa kuulla eräiltä kultaisilta ystäviltä miten skandaalimaista oli olla palkkaamatta minunlaistani ihmistä. Heille olen kovasti kiitollinen.
Melko erikoisella työhistoriallani ei Tampereelta löytynyt puolessa vuodessa mitään. Ei vaikka nyt pitäisi olla jo työvoimapula. Tampereella koulutusta vastaavia avoimia paikkoja haki aina yli sata hakijaa. Vain yhdessä kymmenestä työkkärin kautta haettavasta paikasta edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Jotakin äitiyslomasijaisuutta haki perusmaistereiden lisäksi ”iso määrä kokeneita viestinnän ammattilaisia”. Helsingistä hain lopulta kahta avoimessa haussa ollutta paikkaa, toisen paikan sain ja toinenkin oli hyvin lähellä. En ihmettele miksi futisjoukkueemme alkaa Tampereella näivettyä, sudeettitamperelaisista koostuvan joukkueen vaihtopenkki Helsingin harrastesarjassa sen sijaa pullistelee väkeä.
Työvoimaviranomaiset puhuvat kriittisestä kolmesta kuukaudesta, jonka jälkeen todennäköisyys työpaikan saantiin laskee jyrkästi. En uskonut, hehän tarkoittivat niitä tavallisia työttömiä. Minullahan oli omasta mielestäni hieno koulutus ja vakuuttava työkokemus. Itse asiassa olin aika tavallinen työtön, maistereista on kova ylitarjonta.
Tuoreen Akavan tutkimuksen mukaa nykyisillä koulutusmäärillä yhä useammalla vastavalmistuneella maisterilla on edessään kaksi huonoa vaihtoehtoa: koulutusta vastaamaton työ tai työttömyys. Ei ihme että yksi tuttu maisteri opiskelee sorvariksi, toinen oppisopimuksella muurariksi. No, tässä kuussa tulee eläkeikään vajaa kymmenen tuhatta 1945 syntynyttä. Ehkä heiltä jää jokunen järkevä paikka täytettäväksi tuottavuusohjelmien jälkeenkin.
Minua varoiteltiin työttömyyden vaaroista, oman työmarkkinauskottavuuden karisemisesta ja itsetunnon rapisemisesta. En tietenkään uskonut, sillä itsetuntoni oli terveellä pohjalla, muunkin kuin työssä suorittamisen varassa. Tiesin että olin tehnyt kaikenlaista tähdellistä, eikä muutama kuukausi sinne tai tänne sen arvoa veisi. En kuulunut protestanttisesta etiikasta kärsivien pahimpaan riskiryhmään ja aluksi iloitsin siitä että saatoin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kuntoilla ja lukea.
Työttömän status alkoi kuitenkin hiipiä nahan alle. Kirosin sisäistä protestanttiani, joka esti minua nauttimasta vapautuneesti elämäntilanteen hyvistä puolista. Vasta työttömänä tajusi kuinka työorientoitunut yhteiskunta Suomi on. Joka ikisessä tutustumistilanteessa kysytään ensimmäisenä sitä mitä tekee työkseen. Muissa maissa aloitetaan tiedustelemalla perheestä, uskonnosta tai suosikkijalkapallojoukkueesta, mutta Suomessa työ on se, jolle ihminen sosiaalisesti rakennetaan. Kerroin hakevani uutta työtä muutettuamme Helsingistä Tampereelle vaimon opiskelujen perässä. Aluksi tässä ei ollut mielestäni mitään omituista, mutta vähitellen teennäisen kannustavat vastaukset, puheenaiheen vaihtamiset ja yleinen väkinäisyys alkoivat nakertaa mielessä.
Pahimpia olivat sukutapaamiset ja juhlat joissa esiteltiin ihmisiä suuremmalle joukolle. Eräässä tilanteessa esittelyni aiheuttama kiertely ja kaartelu oli niin kiusallista että otin mikrofonin ja tokaisin: ”Moi mä oon Jussi ja mä oon työtön.” Joskus oli hauska testata muiden asenteita vaikka sanomalla että olen viettänyt työttömänä aika paljon aikaa puistoissa hengaamassa. Tämä tarkoitti leikkipuistoja lasten kanssa, mutta mielikuva on alkoholisoituneesta partaäijästä puiston penkillä. Mietipä itse minkälaisen kuvan otsikko toi mieleesi.
Jatkuva hylsyjen saaminen oli tietenkin erittäin lannistavaa, eikä itsensä myyminen puhelimessa ole niitä hauskimpia hommia. Tässä tilanteessa oli ihanaa kuulla eräiltä kultaisilta ystäviltä miten skandaalimaista oli olla palkkaamatta minunlaistani ihmistä. Heille olen kovasti kiitollinen.
Melko erikoisella työhistoriallani ei Tampereelta löytynyt puolessa vuodessa mitään. Ei vaikka nyt pitäisi olla jo työvoimapula. Tampereella koulutusta vastaavia avoimia paikkoja haki aina yli sata hakijaa. Vain yhdessä kymmenestä työkkärin kautta haettavasta paikasta edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Jotakin äitiyslomasijaisuutta haki perusmaistereiden lisäksi ”iso määrä kokeneita viestinnän ammattilaisia”. Helsingistä hain lopulta kahta avoimessa haussa ollutta paikkaa, toisen paikan sain ja toinenkin oli hyvin lähellä. En ihmettele miksi futisjoukkueemme alkaa Tampereella näivettyä, sudeettitamperelaisista koostuvan joukkueen vaihtopenkki Helsingin harrastesarjassa sen sijaa pullistelee väkeä.
Työvoimaviranomaiset puhuvat kriittisestä kolmesta kuukaudesta, jonka jälkeen todennäköisyys työpaikan saantiin laskee jyrkästi. En uskonut, hehän tarkoittivat niitä tavallisia työttömiä. Minullahan oli omasta mielestäni hieno koulutus ja vakuuttava työkokemus. Itse asiassa olin aika tavallinen työtön, maistereista on kova ylitarjonta.
Tuoreen Akavan tutkimuksen mukaa nykyisillä koulutusmäärillä yhä useammalla vastavalmistuneella maisterilla on edessään kaksi huonoa vaihtoehtoa: koulutusta vastaamaton työ tai työttömyys. Ei ihme että yksi tuttu maisteri opiskelee sorvariksi, toinen oppisopimuksella muurariksi. No, tässä kuussa tulee eläkeikään vajaa kymmenen tuhatta 1945 syntynyttä. Ehkä heiltä jää jokunen järkevä paikka täytettäväksi tuottavuusohjelmien jälkeenkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)