työttömänä puistoissa

Takana on kuusi viikkoa duunia. Tarpeettoman pitkäksi venynyt työnhaku tuntui siltä kuin olisin istunut puoli vuotta divarijoukkueen vaihtopenkillä. En ehtinyt unohtaa osaavani pelata, jopa hyvällä sarjatasolla, mutta kentälle ei vaan päässyt, edes harjoittelemaan. Nyt tuntuu mahtavalta saada käyttää taitojaan, päätään ja saada siitä palkkaa.

Minua varoiteltiin työttömyyden vaaroista, oman työmarkkinauskottavuuden karisemisesta ja itsetunnon rapisemisesta. En tietenkään uskonut, sillä itsetuntoni oli terveellä pohjalla, muunkin kuin työssä suorittamisen varassa. Tiesin että olin tehnyt kaikenlaista tähdellistä, eikä muutama kuukausi sinne tai tänne sen arvoa veisi. En kuulunut protestanttisesta etiikasta kärsivien pahimpaan riskiryhmään ja aluksi iloitsin siitä että saatoin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kuntoilla ja lukea.

Työttömän status alkoi kuitenkin hiipiä nahan alle. Kirosin sisäistä protestanttiani, joka esti minua nauttimasta vapautuneesti elämäntilanteen hyvistä puolista. Vasta työttömänä tajusi kuinka työorientoitunut yhteiskunta Suomi on. Joka ikisessä tutustumistilanteessa kysytään ensimmäisenä sitä mitä tekee työkseen. Muissa maissa aloitetaan tiedustelemalla perheestä, uskonnosta tai suosikkijalkapallojoukkueesta, mutta Suomessa työ on se, jolle ihminen sosiaalisesti rakennetaan. Kerroin hakevani uutta työtä muutettuamme Helsingistä Tampereelle vaimon opiskelujen perässä. Aluksi tässä ei ollut mielestäni mitään omituista, mutta vähitellen teennäisen kannustavat vastaukset, puheenaiheen vaihtamiset ja yleinen väkinäisyys alkoivat nakertaa mielessä.

Pahimpia olivat sukutapaamiset ja juhlat joissa esiteltiin ihmisiä suuremmalle joukolle. Eräässä tilanteessa esittelyni aiheuttama kiertely ja kaartelu oli niin kiusallista että otin mikrofonin ja tokaisin: ”Moi mä oon Jussi ja mä oon työtön.” Joskus oli hauska testata muiden asenteita vaikka sanomalla että olen viettänyt työttömänä aika paljon aikaa puistoissa hengaamassa. Tämä tarkoitti leikkipuistoja lasten kanssa, mutta mielikuva on alkoholisoituneesta partaäijästä puiston penkillä. Mietipä itse minkälaisen kuvan otsikko toi mieleesi.

Jatkuva hylsyjen saaminen oli tietenkin erittäin lannistavaa, eikä itsensä myyminen puhelimessa ole niitä hauskimpia hommia. Tässä tilanteessa oli ihanaa kuulla eräiltä kultaisilta ystäviltä miten skandaalimaista oli olla palkkaamatta minunlaistani ihmistä. Heille olen kovasti kiitollinen.

Melko erikoisella työhistoriallani ei Tampereelta löytynyt puolessa vuodessa mitään. Ei vaikka nyt pitäisi olla jo työvoimapula. Tampereella koulutusta vastaavia avoimia paikkoja haki aina yli sata hakijaa. Vain yhdessä kymmenestä työkkärin kautta haettavasta paikasta edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Jotakin äitiyslomasijaisuutta haki perusmaistereiden lisäksi ”iso määrä kokeneita viestinnän ammattilaisia”. Helsingistä hain lopulta kahta avoimessa haussa ollutta paikkaa, toisen paikan sain ja toinenkin oli hyvin lähellä. En ihmettele miksi futisjoukkueemme alkaa Tampereella näivettyä, sudeettitamperelaisista koostuvan joukkueen vaihtopenkki Helsingin harrastesarjassa sen sijaa pullistelee väkeä.

Työvoimaviranomaiset puhuvat kriittisestä kolmesta kuukaudesta, jonka jälkeen todennäköisyys työpaikan saantiin laskee jyrkästi. En uskonut, hehän tarkoittivat niitä tavallisia työttömiä. Minullahan oli omasta mielestäni hieno koulutus ja vakuuttava työkokemus. Itse asiassa olin aika tavallinen työtön, maistereista on kova ylitarjonta.

Tuoreen Akavan tutkimuksen mukaa nykyisillä koulutusmäärillä yhä useammalla vastavalmistuneella maisterilla on edessään kaksi huonoa vaihtoehtoa: koulutusta vastaamaton työ tai työttömyys. Ei ihme että yksi tuttu maisteri opiskelee sorvariksi, toinen oppisopimuksella muurariksi. No, tässä kuussa tulee eläkeikään vajaa kymmenen tuhatta 1945 syntynyttä. Ehkä heiltä jää jokunen järkevä paikka täytettäväksi tuottavuusohjelmien jälkeenkin.