Kummisetä on poissa

Tänään oli uutisissa järkyttävä uutinen, James Brown, Soulin Kummisetä, Mr. Dynamite, the Hardest Working Man in Show Business, Minister of The New New Super Heavy Funk on kuollut. Eihän se sinänsä ole ihme että 73-vuotias, rankan elämän elänyt ja vuodessa sata keikkaa vetävä äijä heittää lusikan nurkkaan. Jotkut tuntuvat kuitenkin olleen aina kuvioissa vetelemässä naruista, ja heidän pysyessään maailma tuntuu olevan mallillaan. James on ikuinen samaan tapaan kuin Kekkonen, Elvis, Fidel Castro tai Juice, joskin James on näistä minulle tärkein.

James Brown oli vanhan koulukunnan soulmiehiä, hän aloitti hommissa puuvillapelloilla ja kengänkiillottajana ja kävi istumassa nuorisovankilassa. Onneksi jalkavamma pilasi lupaavan urheilu-uran ja Jamesin oli pakko keskittyä musiikkiin, jonka perusteet hän oppi gospel-kuorossa.

James lähti kulkemaan omia polkujaan rotuerottelun aikana, jona tähdet vetivät sliipattua motown-soulia tötterökampauksissaan. Rytmi oli aina Jamesille numero ykkönen, ja neljästä tahdista ykkönen oli se jolla kumahti. Vuoden 1961 hitissä Night Train ei ollut montaa riviä sanoja ja nekin olivat mukana lähinnä rytmin ja fiilistelyn takia. Cold Sweatissa 1967 ei ollut enää juuri sointuvaihteluita, hikeä ja ähinää sitäkin enemmän. Ähinä ja järkyttävä alkuvoima mullistivat aikanaan minun ja veljeni, esipuberteettisten espoolaisnörttien äänimaiseman. Minun kohdallani ratkaiseva käänne hikisen rytmin suuntaan oli aloittelevan Eternal Erectionin keikka, jolla Saara Soisalo soitti DJ:nä funk-aarteita. Omina DJ-iltoinani minulla on ollut oikeastaan vain yksi vakiobiisi, Too Funky in Here. Biisin levyttämisvuosi 1979 oli discon kulta-aikaa ja Jamesin ura pohjalukemissaan, mutta pohjaltakin jysähti mahtava rytmin ilosanomaa julistava discofunk-pläjäys (levyn nimi oli jamesmaisen vaatimaton The Original Disco Man).

James Brown oli laulajana raa´an alkuvoimainen soul shouter, tanssijana ilmiömäinen ja esiintyjänä sähköisen karismaattinen. Jamesin itsensä mielestä ilman James Brownia (hän tykkäsi käyttää itsestään kolmatta persoonaa) ei olisi ollut funkia, discoa, eikä hip hopiakaan, eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Miles Davis piti Brownia innoittajanaan, nuori Michael Jackson opiskeli tämän jalkakikat ja tavan rytmittää biisejä huudoilla ja ähkäisyillä. Brownin laulutapa rytmin ehdoilla oli pohjustamassa rapin syntyä, Curtis Blow on kutsunut Give It Up Or Turnit A Loosea (1969) hip hopin kansallislauluksi.

James oli bändinjohtajana kunnianhimoinen ja kova. Hänellä oli tapanaan sakottaa soittajiaan vääristä nuoteista tai mokista. Kun James ähkäisi kesken funkin gotcha! tiesi joku soittajista tilipussinsa kevenevän. Kun hän huusi jonkun bändiläisen nimen, piti tämän heittää välittömästi improvisoitu soolo tai riffi. Ei ihme että Brownin bändi lakkoili usein tai soittajia lähti kävelemään, usein palatakseen myöhemmin takaisin ruotuun. Kovassa koulussa jalostui monta huippusoittajaa, esimerkiksi bassokuningas Bootsy Collins napattiin bändiin lähestulkoon koulun penkiltä. Bootsy sai myöhemmin Jamesilta kenkää huonon happotripin takia - legendan mukaan hän luuli bassonsa muuttuvan käärmeeksi ja pakeni lavalta kesken keikkaa.

On harmi että Jamesista muistetaan huumehörhöilyt ja väkivaltaisuus, joihon hän vajosi uransa aallonpohjassa. Huippuaikoinaan hän suhtautui erittäin kielteisesti huumeisiin ja viinaan, eikä antanut niiden pilata omaa tai bändinsä suoritusta. Brown oli rauhoittamassa mellakointia Martin Luther Kingin murhan jälkeen 1968, hän järjesti tukikonsertteja mustien poliittisille järjestöille ja omisti radioasemia, joilla soitettiin mustaa musiikkia, myös tietenkin hänen omaansa. Odotan innolla Spike Leen James Brown-leffaa, toivottavasti siitä tulee yhtä hikinen ja kiinnostava kuin Kummisedän elämästäkin.

hienoin lahja

Lapsuudenystävieni, kavereideni ja työkavereideni joukossa on ollut monta äärimmäisen lahjakasta ihmistä. Joku on ollut uskomattoman musikaalinen, toinen matemaattinen nero, kolmas huippulahjakas piirtäjä. Eräs ylitti kaikki pisterajat armeijan älykkyystesteissä, mutta heitti epähuomiossa kaappinsa avaimet roskikseen, kahdesti. Yksi ryökäle puolestaan on niin hyvännäköinen, ettei hänen tarvitse edes avata mittavaa sanaista arkkuaan saadakseen naiset lumoihinsa. Oli sellaisia, jotka voittivat kaikki urheilukilpailut pikajuoksusta kuulantyöntöön. Eräälle luokkakaverille olivat kaikki aineet helppoja, hän opiskeli vaihto-oppilasvuoden jälkeen lukion toisen vuoden oppimäärän kesämökillään muutamassa viikossa. Tällaiset renessanssi-ihmiset, jotka ovat kaiken lisäksi mukavia, ovat pahimpia – heiltä ei voi edes vihata hyvällä omallatunnolla.

Olen ihaillut veljeni toisin näkemisen kykyä ja keskittymiskykyä, joka voi sulkea pois koko ulkopuolisen maailman mielipiteineen. Verbaalisessa kyvyssä veli on myös sitä luokkaa että välillä on vain naurettava ääneen sanallisen vuoristoradan kyydissä. Pomossa puolestaan yhdistyvät loputon uteliaisuus ja ällistyttävä asioiden omaksumiskyky.

Suuri lahja voi olla myös taakka, yli-innokkaat sukulaiset tai vanhemmat voivat kasata pienen ihmelapsen päälle suuria odotuksia tai evät ymmärrä, ettei yhden lajin lahjakkuus tee lapsesta ikäistään kypsempää. Joidenkin huippulahjakkaiden elämänmenon perusteella on näyttänyt, että siellä missä ovat kirkkaimmat valot, ovat myös synkimmät varjot.

Vaikka olen ajatellut olevani onnellisen keskinkertainen, on olemassa yksi lahja jota olen aidosti kadehtinut. Eräs ystäväni on siunattu omalaatuisella tavalla, hän näyttää olevan vailla protestanttisen miehen taakkaa. Jos miehen ahdas sukupuolirooli, työelämän menestyspaineet ja perheen odotukset ovat Matrix, on hän Neo. Nolostuminen ja häpeileminen tuntuvat olevan hänelle tuntemattomia asioita. Aluksi mietin että hän hukkasi kykyjään kun ei pinnistellyt diplomi-insinööriksi. Sittemmin tajusin että hän tarttuu hetkeen ja käyttää kykyjään mielekkyyteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Hänen seurassaan tulen hyvälle tuulelle ja asiat näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan. Ei hän ole maailmasta irrallaan, maailma vain ei ole saanut häntä kiinni. Toivon ettei koskaan saakaan.

Sää yllätti toimittajat

Hyvä että tuli ensilumilla hiihdettyä, ei taida hiihtokelejä tulla vähään aikaan. Hiihtokisat on peruttu, mäkihyppyä hypätään sateessa, golfkettiä avataan Suomessa uudelleen joulukuussa. Jopa Alpeilta on pujottelukisat peruttu kun lunta ei ole - Alpeilla, joulukuussa! Jos jotain positiivista hakee, niin jokavuotinen kitinä suomalaisen hiihdon huippulupausten vähyydestä loppuu yhdessä hiihtokisojen kanssa seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Rukan laskettelukeskukseen pykätään keinolumetusjärjestelmää, jonka vedenkulutus vastaa keskisuurta suomalaista kaupunkia. Sitten kun tämäkään ei enää riiitä niin varmasti anotaan valtion tukea sähköjäähdytteisten sisälaskettelurinteiden rakentamista varten. Kyllähän joku kepulainen herää vuosittain vaatimaan hiihtoputkeakin johonkin päin Etelä-Suomea.

Kesällä oli Suomessa ennätysmäinen kuivuus. Viime kuukausi oli ennätysmäisen lämmin. Kaikkien aikojen (vuodesta 1861) 9 lämpimintä vuotta on mitattu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat tulvat sataan vuoteen tulevat Keski-Euroopassa parin vuoden välein. Otsonikato Etelämantereen yläpuolella on ollut ennätysmäinen taas tänä vuonna. Meksikonlahden hurrikaanisesonki oli viime vuonna ennätysmäinen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kainkahan kauan ihmiset ja ennen kaikkea toimittajat jaksavat ihmetellä ja uutisoida näitä "poikkeuksellisia sääilmiöitä". Skimbaamisen loppuminen ei ole suurin Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttama ongelma, vaikka niin saattaisi uutisten perusteella ajatella. Vakuutusyhtiöissä ei ihmetellä vaan lasketaan todennäköisyyksiä. Saksassa yksi tulva voi maksaa 15 miljardia euroa, useat vakuutusyhtiöt eivät enää myönnä Reinin laaksoon vakuutuksia lainkaan Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttaman Ison Tulvan riskin takia.

Reinin tai muiden Keski-Euroopan jokilaaksojen murheet eivät ole mitään verrattuna siihen kun Himalajan jäätiköt sulavat. Aluksi Gangesin, Induksen, Mekongin, Jangtsen ja Keltaisen joen virtaus kasvaa ja joet tulvivat, sitten joet hiljalleen kuivuvat. Jos niin käy, on kolmannes maailman väestöstä ilman makeaa vettä.

Mihin me tarvitsemme Ilkka Remestä kun vakuutusyhtiöiden todennäköisyyslaskelmat tai tutkijoiden ja Pentagonin ennusteet ovat paljon rankempaa luettavaa?

Ensimmäinen lomapäivä

Saadakseni kroonisen unenpuutteen aiheuttaman yleisen alamäen poikki, otin perjantain vuosilomaa. Se oli aikuisikäni ensimmäinen lomapäivä, en laske lomapäiviksi niitä töistä vapaita päiviä, jolloin opiskelin tai olisi pitänyt opiskella.

Mietin miten saisin kaiken irti tästä ennenkuulumattomasta vapaahetkestä. Halusin tehdä kaikkea sitä, josta olin mielestäni jäänyt viime aikoina paitsi. Vietyäni lapset päivähoitoon luin lehden ajan kanssa, järjestelin musahyllyäni ja lueskelin pelihahmoni unohtuneita loitsuja.
Yleensä pystyn nukahtamaan missä vain ja hyvin nopeasti mutta viime aikoina nukahtaminen ei ole enää onnistunut. Päiväunien varmistamiseksi lähdin lenkille syvälle Kaupin metsiin. Metsäpoluilla juoksennellessa kuuntelin loppuun huikean jännärin Sarasvatin hiekkaa. Kotiin palatessani jäin halailemaan puita ja tekemään hengitysharjoituksia järven rantaan. Kyllä, tarkistin ettei kukaan näe.

Pyykit pesutupaan, maha täyteen kiinalaista noutoruokaa ja uni tuli kuin juna. Vaimoni loistoideasta lähdin suoraan saunasta katsomaan Tampere-taloon Jippua ystävineen. Sain vielä houkuteltua rakkaan veljen asiantuntevaksi keikkaseuraksi. Saunanmärkä paita kuivui vasta puolessa välissä keikkaa mutta silmäkulma kostui jo ekan kertsin kohdalla. Jipusta pitää kertoa vähän enemmän, koska tällaisia tyyppejä ei ilmesty usein.

Lavalle haahuili jännittyneen näköinen 20-vuotias mimmi mummolta lainatussa koltussa ja villasukissa. Puheäänen ja hiljaisen alkuvaiheen jälkeen mietin että kestääköhän ääni koko keikkaa. No siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Jippu on aivan järkyttävän kova laulaja, herkyyden lisäksi voimaa löytyy kuin pienestä kylästä. Laulu oli suvereenia ja tunnelataus sitä luokkaa että haukoimme veljen kanssa henkeämme. Jos olisin kuullut keikan lukioiässä, olisin varmaan ollut vähintään kuukauden aivan pois raiteiltani. Broidi totesi että ihan kuin olisi kuunnellut nuorta Maaritia ilman maneereja ja omalla matskulla. Matsku oli hämmästyttävän hyvää, mitään notkahdusta ei oikeastaan tullut koko keikalla.

Jippua säestäneet neljä runopoikaa olivat todella päteviä soittajia ja vierailijoista Tuure Kilpeläinen teki epäkiitollisesta sivuosastaan huolimatta erittäin karismaattista jälkeä. Emma Salokoski oli sairastunut, hänen tilalleen Jippu toi lavalla "elämänsä tärkeimmän ihmisen" siskontyttärensä, jolla ei äänessä ollut mitään valittamista hänelläkään.

Jipun rikkinäisyys, romanttisuus, lapsenusko ja tunnelataus ovat vapauttavaa vastalääkettä viileälle trendikkyydelle, puolueettomille humanisteille, NYT-liitteen toimittajille ja muille sarkasmin ja ironian takana piileskeleville pelkureille.

• Täällä on maistiaisia mutta mene kokemaan Jippu livenä jos voit.
  

niin, lomapäivähän meni siis ihan yli odotusten, nyt viikonloppuna on vaimon vuoro keskittyä muuhun kun minä hoidan lapsia.