lauantaina, elokuuta 19, 2006

Olemme kasvaneet erilleen

Tänään on kauan odotettu päivä, valioliigakausi 2006-2007 alkaa muutaman tunnin päästä. Iloa himmentää se, että minä ja Chelsea olemme kasvaneet erillemme. Kymmenisen vuotta kestänyt intohimoinen suhde hiipui samalla tavalla kuin useimmat parisuhteet tutkimusten mukaan hiipuvat: maailmankatsomusten eroavaisuuteen ja puhumisen vähyyteen.

Ihastuin sinä keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Sittemmin maajoukkueeseen uuden pelityylin ja noitatohtorin tuonut Glenn Hoddle tuli valmentajaksi ja perässä seurasi liuta suosikkipelaajiani: Ruud Gullit, Gianfranco Zola ja Gianluca Vialli. Legendaarisen Gullitin olin nähnyt poikasena Helsingin olympiastadionilla, jolla hän lipui ylväästi ja kevyesti ohi Suomen puolustuksen. Minikokoinen Zola näytti britelle ennenäkemättömiä kikkoja, joita hän oli oppinut Napolissa mestari Maradonalta. Vialli ja Fabrizio Ravanelli hyökkäsivät Juventuksessa tehokkaana, mutta erikoisen kärkiparina; toinen oli kalju ja toinen harmaantunut.
Viallia ja minua yhdistävät myös historianopiskelu yliopistossa. Zola ja kumppanit tarjosivat ikimuistoisia hetkiä pelikentällä, niitä en unohda koskaan.

Chelsea ja minä olemme molemmat muuttuneet kymmenen vuoden aikana, sanoisin että Chelsea enemmän kuin minä. Minä urauduin entistä enemmän maailmanparannukseen kun Chelsea tapasi uusia ihmisiä ja antoi periksi rahan ja makean elämän houkutuksille. Olen katkera venäläiselle miljardöörille Roman Abramovichille ja kosmopoliitti Mourinholle, joita syytän lopullisesta erilleen kasvamisestamme. Chelsea tarjosi minulle parasta mitä rahalla voi saada: Desaillyn, Crespon, Colen, Drogban ja lopulta mestaruuden, mutta fiilis oli mennyt. Edes mestaruus ei enää tuntunut miltään.

Vaikka en usko että enää Englannista löydän Sitä Oikeaa, on kauden alku silti mahtavaa. Ja onhan minulla ikuisesti Azzurri!

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Elämäni kirjana

En tohdi kieltäytyä meemihaasteesta kun kerran pomokin haastoi:

1. Kirja joka muutti elämääni.
Luin Richard Bachin kirjan Illusions sopivan ikäisenä ja sopivassa elämäntilanteessa. Nyt jo aavistuksen kornin tuntuisen kirjan onnenkeksimäiset elämänviisaudet palauttivat lukion, työttömyyden ja yleisen ankeuden aallonpohjassa uskon siihen että kaikki on vielä omissa käsissäni.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kerran.
Tarun Sormusten Herrasta olen lukenut ja kuunnellut äänikirjana sen verran monta kertaa, että aina kun aloittaa alusta, tuntuu kuin tulisi kotiin tai lämpimään syliin pitkältä matkalta. Kirjan henkilöt, maat ja käänteet ovat niin tuttuja että kirjaa voi lukea aina eri näkökulmasta. Kun joku asia kolahtaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi nuorena, on se loppuiäksi ikuisen rakkauden kohde ja kritiikin ulottumattomissa. Minulle tällaisia asioita ovat mm. Sormusten Herra, jalkapallo ja sairaan nopea tiluttaminen kitaralla (viimeksi mainittuun eivät omat taidot ihan riitä). Luin eepoksen ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja se oli menoa saman tien.

3. Kirja jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle.
No sen Sormusten Herran jos ottaisi niin olisi kotonaan siellä saarellakin.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Fanittamani Mikko Rimmisen Pussikaljaromaania lukiessa tulivat mieleen kaikki huolettoman varhaisaikuisuuden kullanhohtoiset miesiltamat kaljoitteluineen, biljardeineen ja jammailuineen. Rimmisen anarkistisen rikas kielikylpy on myös sen verran riemukasta että hihittelin ääneen ja tyrskin riemusta.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Astrid Lindgrenin lastenkirjat ovat takuuvarmoja itkettäjiä, niitä luetaan meillä muutaman vuoden päästä. Reidar Palmgrenin Jalat edellä oli todella vakuuttava ja myös järkyttävä. Sitä lukiessa tulivat vedet silmiin kun päähenkilön maailma alkoi hajota pojan jäätyä auton alle.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
En tiedä onko jo kirjoittettu mutta ainakin toivon saavani lukea veljeni lorukirjaa lapsilleni. Odotan myös innolla Jarkon romaania.

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Improvised Explosives: How to Make Your Own.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Lainasin Johannalta Osku Pajamäen kirjan Ahne Sukupolvi.
Nuori vihainen mies on hieno asia mutta keski-ikäistyvä vihainen demarimies on vielä hienompi! Sain yhdistettyä opiskelun ja huvin kun tutkintoni viimeisen kohdan vastaanottaja suostui hankalan invalidi-ikiopiskelijan pyynnöstä hyväksymään esseekirjoiksi Oskun kirjan ja Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyen historian. Olen vääntänyt viikon sisään kolme esseetä, nuo kaksi vielä ja olen maisteri!

9. Kirja jonka aiot lukea?
No se Täällä pohjantähden alla on hienona laitoksena hyllyssä odottamassa valmistumisen jälkeistä tilaa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla lukea ihan mitä vaan. Se siintää silmissäni kuin satama mereltä.

Kylläpä tuli miesvottoinen tästä listasta...

sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

Puola on paska maa

Aamulla ikkunaa avatessa tuli ikävä Intiaan. Helsingissä on venäläisten pensaspalojen vuoksi haissut jo jonkun aikaa Intialle. Sama tuoksahdus tuli lukemattomista pikku kamiinoista, joissa köyhät kaupunkilaiset polttivat puuta ja kuivunutta lehmänlantaa lämmittääkseen asuntonsa ja paistaakseen ruokansa.

Idästä päin on tunkkaista haisua tullut nenään muutenkin. Olen aina sympannut puolalaisia, kaunista jalosukuista kansaa joka ensin joutui venäläisten ja saksalaisten jyräämäksi ja sittemmin b-luokan eurokansaksi. Viime aikoina puolalaiset ovat israelilaisten tavoin näyttäneet etteivät kohtalon kolhut jalosta luonnetta.

Jos suomalaisilla on suomettumisen ajasta yhtä sun toista selvittämättä stasilistoineen, on puolalaisilla paljon isompi sontaläjä mattonsa alla. On selvinnyt että huomattava määrä puolalaisia pappeja toimi kommunismivallan aikana yhteistyössä maan turvallisuuspalvelun kanssa. Puolassa on kommunistivallan aikaiset salaiset kansiot jätetty avaamatta poliittisista syistä, eikä vaikutusvaltainen katolinen kirkkokaan halua asioita tongittavan.

Mikä helvetti niitä slaaveja oikein vaivaa? Europarlamentin päätöslauselmassa todetaan mm. että parlamentti on hyvin huolestunut rasistisen, muukalaisvihamielisen, antisemitistisen sekä homofobisen suvaitsemattomuuden yleisestä lisääntymisestä Puolassa. Se että totalitarismiin luisuvassa venäjänmaassa antisemitismi rehottaa ja seksuaalivähemmistöjä hakataan, ei suuresti ihmetytä, mutta puolalaiset huseeraavat sentään EU:n jäseninä. Maan uusi presidentti Lech Kaczynski haluaa kuolemanrangaistuksen takaisin, avoimen juutalaisvastaiset puolueet ovat päässeet hallitukseen, uusfasistista propagandaa saa maassa levittää varsin avoimesti ja uusi pääministeri Jaroslaw Kaczynski (Lechin kaksoisveli) suunnittelee abortin kieltämistä.

Pappien osuus näissä touhuissa tuntuu erityisen irvokkaalta. Venäjällä ortodoksipapit ovat huseeranneet aktiivisesti väkivaltaisessa ja homovastaisessa uusnatsien kulkueessa. Erityisesti köyhässä Itä-Puolassa korkein uskonnollinen auktoriteetti tällä hetkellä on katolinen pappi Tadeusz Rydzyk. Hän johtaa Totuuden Valo -säätiönsä kautta mediakonsernia, johon kuuluvat Radio Maryja, televisioasema Trwam ja lehti Nasz Dziennik. Rydzyk kertoo miljoonille kuuntelijoilleen muun muassa maahan soluttautuneiden juutalaisten salaliitosta ja homouden turmiollisuudesta. Rydzykin tiedotusvälineet tukivat tietenkin Kaczynskin veljesten puoluetta vaalivoittoon.

Ei tarvitse ihmetellä tutkimuksia, joiden mukaan enemmistö puolalaista nuorista suunnittelee ulkomaille muuttamista.

perjantaina, elokuuta 11, 2006

Polvi pakettiin ja Tampereelle

Pallon kanssa kikkailu osoittautui sen verran turmiolliseksi että jouduin polvileikkaukseen. Toivuttuani nukutuksesta lehahti ortopedi kysymään haluanko hyvät vai huonot uutiset ensin. En saanut siihen mitään järkevää vastattua joten ortopedi aloitti hyvistä uutisista: sivuside oli sen verran ehjä ettei sitä ollut pitänyt korjailla. Huono uutinen oli se, että ulompi polvikierukka (kuvassa se c:n muotoinen sininen kapine) oli halki ja poikki sen verran pahasti että se oli pitänyt poistaa melkein kokonaan. Nielaisin tyhjää ortopedin kertoessa että jalkapallopelit on nyt sitten pelattu. Lenkkeily meni samalla kiellettyjen harrastusten listalle, onneksi jäljellä on vielä hyviä vaihtoehtoja: pyöräilyä, rullaluistelua, kuntosalia, hiihtoa, joogaa, jumppia, tanssimista tai vaikka pilatesta. Mikään liikunnan ilo ei kuitenkaan vastaa onnistuneen harhautuksen tai vapauttavan syötön tuomaa riemun tunnetta. Pelkkä pomppivan pallon ääni ikkunasta vetää mielen haikeaksi.

Isompi muutos on se, että olemme muuttamassa Tampereelle. Sari päätti koulutustaan täydentääkseen vielä lukea finanssihallinnon pääsykokeisiin. Vaimoni on ihmenainen, sillä lasten päiväunien aikaan ja iltamyöhään lukemalla hän pääsi sisään kärkipään pisteillä. Opinto-oikeuden, asunnon ja päivähoitopaikan saamisessa on ollut monia mutkia ja hankaluuksia mutta kun Tampereelle lähtö alkoi tuntua oikealta niin päätimme vain selvitä niistä. Tampereen karttaa katsoessani huomasin että olin nohtanut kuinka pieni, melkein hobittimainen Tampereen keskusta onkaan. Kaverit ja paikat ovat kävelymatkan päässä, rakkaan velimiehen koti mäennyppylän ja polun takana. Lähiaikoina liityn pendolinossa läppäreitään näpelöivien työmatkalaisten hillittyyn seuraan.

torstaina, elokuuta 03, 2006

Elämän ihastuttavimmat ihmiset

Jaa miten on kesä mennyt? No ei ihan entisissä merkeissä. Toinen kesä peräkkäin kun en osallistu mihinkään jalkapallosarjaan. Ei, terassilla en ole vielä ehtinyt käymään kertaakaan. Ulkomailla ei oikein voi lähteä kun lapset on siinä iässä, eikä rahaakaan ole. Rullaluistelemassa kävin yhden kerran. Punttisalilla - ei ole tullut käytyä loman aikana.

Piti käydä uimastadikalla, rullaluistelemassa Tuusulanjärven ympäri, terassilla ja jollain keikallakin... hei, keikalla olen sentään käynyt Tammerfesteillä! Ei tämä ole niinkään valitusta vaan toteamusta. Päivät menevät niin humahtamalla että illalla puoli yhdeksältä lasten mentyä nukkumaan sitä istuu sohvaan ja hengähtää syvään. Silloin kun kerroimme että meille tulee lapsi, huokaisivat lapsiperheelliset tukahtuneesti: "Nauttikaa toisistanne, menkää vaikka leffaan kun vielä voitte." Kuuntelin ylidramaattisen kuuloista neuvoa tuolloin epäuskoinen hymy naamallani. Nyt ymmärrän.

Mahtavassa leffassa Lost in Translation Bill Murrayn esittämä elähtänyt näyttelijä kertoo Scarlett Johanssonin esittämälle nuorelle naiselle lapsista:

-Esikoisen syntymä on elämän pelottavin päivä.
-Kukaan ei ikinä kerro siitä.
-Elämä sellaisena kuin sen tunsi, on ohi. Lopullisesti. Mutta lapset oppivat kävelemään ja puhumaan - ja niiden kanssa haluaa olla. Huomaat että lapsesi osoittautuvat elämäsi ihastuttavimmiksi ihmisiksi.

Ipanoiden kanssa olo on tunteiden vuoristorataa. Pienten pirulaisuus on välillä sitä luokkaa että olen miettinyt vakavasti perisynnin mahdollisuutta. Seuraavassa hetkessä on ihan pähkinöinä ihastuksesta ja ylpeydestä. Parhaiten koko asian on kiteyttänyt veljeni kappaleessaan Parasta aikaa, tuossa pari pätkää loistavasta biisistä:

(...)
ei varmaan uutta lasta vaik se tuliskin itsestään
perheen kulissit ne kestää vaik jo pupillit verestää
eiköhän koita ajat jolloin loppuu voimavarat
lisäksi kärsii tyttörukat ja poikaparat

vähän unta yössä nään, levättyä ei saa työssäkään
baari - onkse jotain syötävää?
yökerhoisäntänä syntymästä pitäen
senkin ainoo asiakas on alaikäinen
(...)
katson pikkuista tyyppiä, itkuista nyyttiä
ilon kyyneleitä en muista silmistä pyyhkiä
se on ikioma muttei todellakaan omaisuutta
joka päivä kertoo ihmisyydestä salaa jotain uutta
(...)

Ai miten kesä on mennyt? Olen lähinnä hengaillut elämäni ihastuttavimpien ihmisten kanssa. Paljon parempi.