Viime aikoina mediassa on ollut paljon puhetta köyhyydestä ja tuloerojen kasvusta Suomessa. Köyhyysuutiset noudattavat lähes aina seuraavaa kaavaa. Tutkija kertoo köyhyyden lisääntyneen ja pitää tilannetta hälyttävänä. Toimittaja haastattelee leipäjonossa asioivaa, joka kertoo kaiken menneen huonompaan. Toimittaja ei esitä faktoja tai avaa köyhyyden käsitettä. Verkkokeskustelijat syyttävät porvarihallitusta ja kertovat äänestävänsä perussuomalaisia.
Olen etsinyt tietoa siitä, onko köyhyys Suomessa lisääntynyt. Vastaus on, että absoluuttinen köyhyys on vähentynyt samalla kun suhteellinen köyhyys on kasvanut. Emme kuitenkaan tule näkemään jatkossakaan otsikoita siitä, että puute on vähentynyt Suomessa, koska se olisi tylsä, poliittisesti epäkorrekti uutinen.
Suomessa ei ole yhtään väestöryhmää, jonka reaalitulot olisivat laskeneet vuosina 1990-2008. Työttömien reaalitulot nousivat vain vähän, mutta esimerkiksi duunarin reaalitulot nousivat enemmän kuin toimihenkilöiden.
Suhteellinen köyhyys ei kerro puutteesta juuri mitään
On tärkeää tietää että köyhyysotsikot kertovat lähes aina suhteellisesta köyhyydestä.
Suomessa, muualla EU:ssa ja otsikoissa käytetty köyhyysmittari on vähintäänkin harhaanjohtava. Suhteellisen köyhyyden rajana pidetään yleensä 60 prosenttia mediaanitulosta eli väestön keskimääräisistä tuloista. Tällä mittarilla eniten suhteellisesti köyhiä oli ainakin muutama vuosi sitten ökyrikkaassa Luxemburgissa ja vähiten köyhässä Slovakiassa. Laman aikana suhteellinen köyhyys tyypillisesti laskee tällä mittarilla.
Absoluuttiseksi köyhyydeksi tai puutteenalaisuudeksi sanotaan tilaa, jossa ravinnon, vaatetuksen ja asumisen fysiologisia vähimmäisedellytyksiä ei pystytä tyydyttämään. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmisellä ei ole mahdollisuus elää ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevalla tavalla.
Näiden kahden köyhyyden välillä on suunnaton ero. Suomessa ei edes toimeentulotuen varassa näe nälkää tai joudu taivasalle. Pienituloisten joukkoon pääsee nyt tuloilla (1148 € / kk, 2008), joilla vuonna 1966 olisi sijoittunut ylimpiin tuloluokkiin, rahan arvon muutos huomioituna. Nälkää näkee Espoon kaltaisissa kaupungeissa, joissa päätöstä toimeentulotuen myöntämisestä joutuu odottamaan kuukausikaupalla.
Hallitus ei unohtanut köyhiä
Köyhyysuutisten nostamassa keskustelussa ollaan lähes yksimielisiä siitä, että vihreillä ja RKP:llä höystetty porvarihallitus on unohtanut köyhät. Tämä on paskapuhetta, on sitten porvareista mitä mieltä tahansa.
Porvarihallitus on käyttänyt laman oloissa varsin reilusti rahaa vähäosaisten tulonsiirtoihin. Opiskelijoiden, eläkeläisten ja minimipäivärahoilla elävien etuuksien tasokorotuksiin käytetään tällä vaalikaudella yli puolet enemmän rahaa kuin kolme edellistä hallitusta käytti yhteensä.
Minimiäitiyspäiväraha nostettiin viimein peruspäivärahan tasolle. Opintotukea nostettiin 16 vuoden odotuksen jälkeen. Lapsilisät on sidottu indeksiin, samoin kotihoidon tuki.
Maaliskuun alussa tulee voimaan takuueläke, joka nostaa pienituloisimpien eläkeläisten toimeentuloa tuntuvasti. Apurahansaajien sosiaaliturvaa on parannettu.
Yritä huviksesi etisiä edes yhtä uutista näistä aiheista.
Jos syyllisiä hakee, kannattaa keskittyä kuntiin, joissa lastensuojelulakia rikotaan. Monissa kunnissa leikataan peruspalveluita ja ehkäiseviä palveluita, kuten kouluterveydenhuoltoa ja perheiden kodinhoitoapua. Hallitusta ei voi täysin syyllistää kuntien kurjistamisestakaan, sosiaali- ja terveyshuollon valtionosuutta on nostettu tällä vaalikaudella.
Suomalainen tapa on syvältä
Suhteellisen köyhyyden kannalta olennaista on juuri yhteiskunnassa vallitseva tapa, ja se miten Suomessa kaikkea mitataan rahassa. Olen perheineni ollut suuren osan aikuisikääni suhteellisesti köyhä. Varsinkin opiskelijana dyykkasin tarpeen tullen ruokaa ja ostin käytettyjä vaatteita. En ole koskaan omistanut autoa.
En silti väitä, että minulla olisi mitään kokemusta vähäosaisuudesta. Minulla on ollut hyvät lähtökohdat elämään, vaihtoehtoja ja monenlaista pääomaa. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulutuksen antamaa tietoa, käytännön taitoja, ystävyyssuhteita, sosiaalista turvaverkkoa ja terveyttä. Tämän pääoman avulla olen voinut vaikka nähdä maailmaa köyhänä opiskelijanakin. Bourdieulainen teoria rahasta vain yhtenä pääoman lajina on tietty mitä sopivin selitys järjestöissä opintojaan pitkittäneelle humanistille.
Todella vähäosaisella ihmisellä ei ole valinnan vapautta, eikä suhteellisen köyhyyden loppu ole näköpiirissä.
Omien sanojensa mukaan työttömäksi jättäytynyt perheenäiti kertoi vastikään Aamulehdessä vaikeuksistaan. Perheen äidistä oli häpeällistä joutua ostamaan lapsille käytettyjä urheiluvälineitä.
Suomalaisessa maan tavassa on paljon mätää. Pitäisikö lasten urheiluvälineet ostaa uusina? Pitäisikö kaupungeissakin voida omistaa auto? Pitäisikö kaikkien päästä etelänlomalle? Pitäisikö kaikkien voida harrastaa lätkää ja pelata pleikkarilla? No ei helvetissä, jos minulta kysytään. Jalkapallo onkin ihan eri juttu.
Jos tavoittelee rikasta sisäistä maailmaa, saa kirjastosta hyvää palvelua, tietoa, kirjoja ja musiikkia mielin määrin. Jos tavoittelee hyvää kuntoa ja mielenrauhaa, voi kaupungissakin kalastaa tai juosta luonnossa. Työväenopistossa voi opetella uusia kieliä tai taitoja. Melkein mistä tahansa pääsee sieneen tai marjaan. Näistä mikään ei maksa juuri mitään.
Kantasuomalaisille vallitseva tapa on aivan eri asia kuin monille ulkomailla, varsinkin EU:n ulkopuolella syntyneille. Suomeen humanitaarisista syistä tulleet perheet lähettävät usein toimeentulotuestaan huomattavan osan kotimaahan jääneille sukulaisilleen. Tällainen säästäminen edellyttää lähes väistämättä ainakin tupakoimattomuutta ja katoavaa suomalaista kansanperinnettä, marttailua.
En ole sentään niin röyhkeä, että ehdottaisin toimeentulotuen varassa eläville marttailua tai marjastamista. Kovimmat marttailijat ja sienestäjät kun päätyvät harvemmin toimeentulotuen varaan. Ratkaisu löytyy ennaltaehkäisevistä palveluista, kannustinloukkujen purkamisesta ja matalapalkkaisen työn tukemisesta.