Kahden kolmekymppisen kohtaaminen kuulostaa nykyään mummojen jutuilta osuuspankin jonossa. Kuulumisten ohessa käydään läpi krempat, mistä kohtaa milloinkin kolottaa ja mihin leikkaukseen ollaan jonossa. Ollaan sitten tupareissa tai varpajaisissa, on luvassa mitä vaiherikkaampaa sairaskertomusta. Tarinat vaihtelevat tavanomaisista "sain hiirikäteen jännetuppitulehduksen", "piti lopettaa kahvinjuonti, ei enää viime mahakatarrin jälkeen ole pystynyt" erikoisempiin "mä pystyn jo kävelemään jalka tönkkönä, on se lonkka jo sen verran parempi", "pelasin lasten kanssa kiekkoa, kaaduin ja käsi hajosi viidestä kohtaa".
Ei tällaista ollut vielä viisi vuotta sitten, miten on mahdollista että kolmekympiset ovat jo ihan risoja? Urheilevat kolmekymppiset ovat sesonkirisoja, heillä on joku paikka paketissa jonkin aikaa ja sitten taas mennään ruoto suorassa. Toinen riskiryhmä ovat ne kolmikymppiset, joita uhkaa totaalinen rupsahtaminen vuosia jatkuneen epäterveellisen elämän jäljiltä.
Liityin vanhan futisjoukkueeni sähköpostilistalle, joka on tragikoomista luettavaa kundien ilmoitellessa minkä invaliditeetin takia eivät milloinkin pääse kentälle. Jos itse olisin työnantaja, kieltäisin jyrkästi työntekijöiden osallistumisen puulaakipeleihin. Toisin kuin ohjatussa liikunnassa, niissä ei lämmitellä eikä venytellä ja vammoja sattuu sen mukaisesti. Pahimmassa ottelussa, jossa olen ollut mukana, oli joukkueemme saldona katkennut akillesjänne, sijoiltaan mennyt olkapää, nilkan sivusidevamma ja kaksi revähtänyttä reittä. Oli siinä vaihtopenkin tuntumassa ulinaa ja hampaiden kirskuntaa.
Aionko mennä kokeilemaan miten leikattu polvi kestää pelaamista? Tietenkin! Jos vain saisi selän kuntoon ennen sunnuntaita...
edit. 21.5.
Pelaaminen oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, sää oli loistava ja meininki myös. Pallokin totteli kohtuullisesti vuoden tauosta huolimatta. Jouduin toteamaan olevani suunnilleen 45 minuutin pelikunnossa. Kaksi tunnin peliä putkeen oli aivan liikaa, mutta kun vaihtomiehiä ei enää toisessa pelissä ollut niin ei muukaan auttanut. Jalat kramppasivat lopulta sen verran pahasti etten päässyt enää omin jaloin kentältä pois. Varsinaisilta vammoilta onneksi vältyttiin koko turnauksessa. Se olikin minulle ensikokemus kramppailusta, saa nähdä miten huomisessa finaalissa Paolon vanhat jalat kestävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti