vankikarkurina työpaikalla

Viime aikoina olen kuullut monen tuntevan itsensä teeskentelijäksi työpaikallaan. Pohjalla on tunne siitä, ettei oikeasti osaa annettuja hommia, ja että täydellisen tietämättömyyden paljastuminen kaikille on vain ajan kysymys. Viimeksi työtoverini, alansa kova asiantuntija, kertoi olevansa vakuuttunut ”tyhmyydestään” ja paljastuvansa idiootiksi minä hetkenä hyvänsä.

Epätasaisessa mutta koukuttavassa sarjassa Prison Break on hahmo ylitse muiden. Theodore ”T-Bag” Bagwell on läpeensä kiero mutta itsensä kamppaileva pedofiili ja sarjamurhaaja, jota esittää loistava Robert Knepper. Luonnenäyttelijä Knepper oli jo ryhtymässä puistovahdiksi elättääkseen perheensä kun hänet bongattiin tekemään hittisarjan pahisroolia kaikilla marinadeilla. Vankikarkuri T-Bag hankkiutuu väärällä henkilöllisyydellä hyväpalkkaisiin pukuhommiin, joissa hänen paljastumisensa on tietenkin aina veitsen terällä. Jotenkin epätoivon vimmalla T-Bag onnistuu selviämään pomonsa kysymyksistä ja esiintymisistä asiakkaiden edessä.

Jos joku tietää miltä sarjamurhaaja T-Bagista tuntuu työelämässä, niin kansanedustaja. Vaalien jälkeen tavallisesta ihmisestä tulee yhdessä yössä kaikkien alojen asiantuntija, jolta odotetaan varmaa mielipidettä kaikkeen. Kansanedustajista ja ministereistä läheskään kaikki eivät kestä odotusten ja osaamisen välistä kohtuutonta kuilua. Kuilu on tuttu myös tavalliselle työntekijälle ja se levenee laman, yt-neuvottelujen ja tuottavuusohjelman tullessa. Ne, jotka saavat jäädä, tuntevat suorituspaineiden lisäksi syyllisyyttä siitä että saavat tehdä töitä.

En usko että itsensä tunteminen tyhmäksi liittyy taitojen puutteeseen. Nykyinen työelämä nyt vaan saa kenet tahansa tuntemaan itsensä idiootiksi. Mikään koulutus ei riitä vastaamaan työelämän vaatimuksiin. Työelämän kannalta oleellisia taitoja ei opi ainakaan yliopistossa eikä yliopistojen jälkeenjääneillä opetusmenetelmillä. T-Bag selvisi työelämästä ainakin jonkin aikaa epätoivon vimmalla, hyvällä supliikilla ja pokerinaamalla. Myös muut kuin T-Bag ovat pärjänneet näillä avuilla. Työelämän tutkijat ovat arvioineet että entisajan työmiehen on korvannut supliikki-ihminen, helppoheikki, joka osaa selittää asiat omalta kannaltaan parhain päin.

Tämä on aika kyyninen näkemys mutta se on varmaa että tunnollisuudella, täydellisyyden tavoittelulla ja joustavuudella ei saa ylennystä vaan muidenkin työt ja mahahaavan.

Olipa kerran ihmissyöjämummo

"Mutta häijy anoppi joutui oikeuden eteen, ja hänet pantiin kiehuvalla öljyllä ja myrkyllisillä käärmeillä täytettyyn tynnyriin, ja hän koki kurjan kuolemansa." Kuulemieni anoppilegendojen perusteella uskon, että tämä Grimmin satu saattaisi olla monen pienten lasten äidin suosikki.

Lasten kasvussa on hienoa kun uuden ikävaiheen tullen voi tehdä yhdessä uusia asioita. Nyt voi lukea juonellisia satuja, eikä aikaakaan kun voidaan siirtyä jo kunnon fantasian ja hobittien pariin!

Erään iltana nappasin Grimmin sadut hyllystä pölyttymästä. Kesken iltasadun piti tarinaa alkaa sensuroimaan, porukkaa kun halstrataan ja teilataan näissä rakastetuissa satuaarteissa enemmän kuin FOXin telkkusarjoissa. Lasten nukahdettua piti hieman tutustua näihin vahvasti kerrottuihin satuklassikkoihin, jotka ovat saaneet lapset hytisemään peittojensa alla parisataa vuotta.

Grimmin veljekset keräsivät satunsa Saksasta 1800-luvun alussa, jolloin lapset näkivät katovuosina nälkää, näkivät kotieläimiä teurastettavan ja pienempiä sisaruksia haudattavan. Lasten lyöminen oli jokaisen kunnon kristityn velvollisuus. Saduista onkin disney-meininki kaukana. En muistanutkaan että Hannussa ja Kertussa noita-akka houkutteli leipämökkiinsä lapsia jotka hän lihotti, tappoi, keitti ja söi suuhunsa.

Sadussa Rakas Roland äiti päättää hakata kirveellä pään irti nukkuvalta ottotyttäreltään, mutta mestaa vahingossa oman tyttärensä. Kostoretkellään nainen kohtaa kuolemansa vuotamalla kuiviin piikkipusikossa, jossa pelimannin taikaviulu hänet pakottaa tanssimaan.

Sadussa Neilikka vanha kokki houkuttelee tyttöä murhaamaan kuninkaanpojan: " Ensi yönä, kun poika nukkuu, mene hänen vuoteensa viereen ja iske veitsi hänen sydämeensä ja tuo minulle hänen sydämensä ja kielensä kielensä. Jos et sitä tee, menetät henkesi." Fiksu tyttö ei tehnyt ilkeän vanhuksen mieliksi vaan liittoutui kuninkaanpojan kanssa. Kuninkaanpoika puolestaan hoiteli kokin: "Sinä vanha syntisäkki, miksi halusit tappaa minut? Nyt langetan tuomiosi. Sinä muutut mustaksi villakoiraksi, jolla on kultakahle kaulassa, ja saat syödä hehkuvia hiiliä niin että lieskat lyövät kurkustasi." Todella mielikuvitusta kutitteleva ratkaisu! Loppujen lopuksi vanha kuningas antoi repiä kokin neljään kappaleeseen.

Päiden poikki veteleminen on kyllä paljon puhuttavampi lopetus kuin joku "sitten hän heräsi ja kaikki olikin ollut vain unta". Kultavuoren kuningas lyö sadussa ensin kuningatarta kasvoihin ja vetelee sitten muilta kuninkailta, ruhtinailta ja neuvosherroilta päät poikki. Ja niin hän peri voiton ja oli taas Kultavuoren kuningas. Sen pituinen se.

Suomalaisen miehen taakka

Vihreä Lanka ei julkaissut tätä mielipidettä, laitetaan tänne sitten, näin isänpäivän aattona.

Suomalainen mies on kuin Afrikka, kummastakin kirjoitetaan vain huonoja uutisia. Uutisten mies lihoo, alkoholisoituu, ajaa ylinopeutta, ampuu koulutovereitaan, ja tappaa sekä perheensä että itsensä. Hän ei osaa puhua eikä äänestää, on väkivaltainen ja sulkeutunut. Tämä on itsestään selvää, artikkeleissa pohditaan sitten miksi näin on. Olen niin kyllästynyt näihin uutisiin, etten jaksanut lukea Lena Björklundin epäilemättä ansiokasta artikkelia, (Vihreä Lanka 31.10.) jossa jälleen kerran pohdittiin mikä suomalaista miestä vaivaa.

Minä en tunne tätä uutisten miestä kuin etäisesti ulkonäöltä ja kansantarujen perusteella. Olen suomalainen mies ja minua vaivaa se, että minut määritellään tämän moniongelmaisen ja väkivaltaisen örilään kautta.

Tuntemani suomalaiset miehet osaavat vauvahierontaa ja tekevät vähintään puolet kotitöistä sen lisäksi että putsaavat paskaviemärit. He osaavat pukeutua, kokkaavat hyvää ruokaa, tuoksuvat hyvälle, puhuvat tunteistaan ja lukevat iltasatuja.

Nuoret miehet kantavat suomalaisen miehen taakkaa esimerkiksi käydessään lastenneuvolassa, jossa heitä usein kohdellaan toisen luokan vanhempina. Suomalaiset miehet, kuten isäni, ovat ylpeitä isyydestään, jossa ovat parempia kuin omat isänsä. Suomalaisten miesten pojat saavat nykyään itkeä jos itkettää ja tulla isän syliin.

Tämä suomalaisen miehen kuva on todempi kuin julkisuuden kuva Jokelan, Kakolan tai Kauhajoen miehistä.

• Lue myös Matin loistava kirjoitus lauluntekstien isistä Aamulehdessä: Kuka laulaisi oodin isälle!
  

Kymmenen syytä vihata powerpointia

Jos paholainen on olemassa, hän käyttää powerpointia. Jos Stanley Cubrickin elokuva Kellopeliappelsiini päivitettäisiin 2000-luvulle, siinä kidutettaisiin entistä huligaania pakottamalla tämä katsomaan loputtomia powerpoint-esityksiä jostain organisaatiomuutoksesta. Musiikkina olisivat Beethoovenin yhdeksännen sijaan Nokia tune ja Wintoosan avautumisääni. Powerpoint-esitysten katsominen on haitallisempaa aivotoiminnalle kuin unettomuus, tai iskelmien ja Matti Vanhasen yhtäaikainen kuunteleminen. Legendan mukaan vesijohtojen lyijy tylsistytti antiikin roomalaisten mielet ja johti imperiumin luhistumiseen. Epäilen powerpointin olevan vielä pahemman uhan sivilisaatiollemme.

Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä powerpoint-esityksiä kohtaan, nyt vasta keksin miksi:

1. Powerpoint tappaa kontaktin esiintyjän ja yleisön välille. Kalvojen tykittäjä katsoo kuulijan sijaan läppäriään tai kangasta. Harva asia on kulttuurisamme epäkohteliaampaa, kuin olla katsomatta keskustelukumppaniin. Powerpoint-kelmujen ääneen lukeminen poistaa suurimman osan sanattomasta viestistä, eli olennaisen.

2. Dataheittimen valokeilassa tervekin ihminen näyttää sinertävältä zombielta.

3. Tilanne, jossa yksi paapattaa seinälle tykitetyn tekstin edessä, ei ole tasa-arvoinen vuorovaikutustilanne, eikä johda keskusteluun. Viimeisen kysymysmerkkikalvon kohdalla on yleensä aika hiljaista.

4. Kaaviot ja käppyrät pakottavat ajattelua valmiisiin muotteihin. Asioita yritetään änkeä luonnottomiin hierarkiakaavioihin sen sijaan että selitettäisiin oikeasta elämästä olevin esimerkein tai vertauskuvien ja tarinoiden avulla.

5. Animaatiot. Juuri powerpoint-kurssilta tulleet piinaavat kuulijoitaan vilkkuvin ja pyörivin efektein.

6. Ihmiset osaavat lähes aina puhua ymmärrettävästi, mutta sama ei päde kirjoittamiseen. Kun ihmiset kirjoittavat asiansa PP-pointeiksi, substantiivit ja predikaatit häviävät, yhdyssanavirheet ja ammattijargon tulevat mukaan kuvaan.

7. Häkkyrät etäännyttävät tunteista ja intuitiosta, asioista joiden perusteella teemme elämämme viisaimmat päätökset.

8. Opin uusia asioita paremmin kuuntelemalla ja keskustelemalla kuin lukemalla. Maanantaina osallistuin Keskusjärjestö tutuksi powerpoint-päivään, josta jäi päällimmäiseksi vihamielisyys jäsentämättömän infosälän pakkosyötöstä.

9. ”Tekniikka ei toimi.” Tämän selityksen on jokainen powerpointin uhri kuullut lukemattomia kertoja. Ihmiset eivät osaa laittaa johtoa läppäriin, painaa Fn- ja F8-näppäimiä yhtä aikaa, tykki ylikuumenee tai johto puuttuu.

10. Comic sans script. Vielä löytyy niitä ryökäleitä, jotka käyttävät rikoksentekovälineenään Comic sans –fonttia. CSC:n käyttö on kiellettävä, edes lastemme tähden!

Laissez-faire

Viime aikoina mediassa on seurattu monille tutun kaverin elämää. Kaverilla on ollut vaikeaa, eilen hän vajosi sysimustaan pessimismiin parin viikon optimistisen jakson jälkeen. Se on ollut niin pirun sekaisin että Amy Whitehousekin tuntuu siihen verrattuna tasapainoiselta mimmiltä. Uskon että on kyse maanis-depressiivisyydestä. Välillä meni monta vuotta lujaa pieniä notkahduksia lukuun ottamatta. Epävarmuus on kuitenkin aina takaraivossa ja sekaisin mennään milloin minkäkin asian vuoksi. Itse asiassa kaverin viimeisin kriisi alkoi jo syyskuun viidestoista päivä ja siitä lähtien ei muka maailmassa muuta tärkeää ole ollut.

Monet eivät tunne kaveria kovin hyvin vaikka hänen väitetään vaikuttavan kaikkien elämään. Minäkään en häntä tunne kovinkaan hyvin, kunhan seurailen edesottamuksia etäisen kiinnostuneina.

Tämä kaveri on niitä pirun ärsyttäviä tyyppejä jotka selittävät että haluaa olla vapaa, vastuuta hän ei sen sijaan suostu ottamaan mistään. Tyyppi marisee että ikävä valtio ikävine lakeineen ei saa puuttua hänen elämäänsä millään tavalla, se jotenkin rajoittaisi häntä toteuttamasta itseään. No sitten kun on mennyt vähän liian lujaa ja iskee depis, niin jo huudetaan yhteiskuntaa apuun.

Ja yhteiskuntahan jeesaa. Jollain ihmeellisellä tavalla tätä kaveri tuntee kaikki valtionpäämiehet ja muut isokenkäiset. Vanhanen ja Katainen ovat ihan palasina jos kaveri selittää että nyt tuntuu vähän epävarmalta. Eikä jeesaaminen ole ihan halpaa hommaa, 90-luvulla bileiden laskujen ja sotkujen maksamiseen meni 50 miljardia markkaa. Viime aikoina meininki on mennyt jo tosi överiksi. Suomen hallitus päätti varata 54 miljardia pahan päivän varalle. Jenkeissä ”rauhoittaviin” meni juuri 700 miljardia dollaria, saksalaiset varasivat 470 miljardia euroa.

Kaverilla on kyllä käsittämättömän paljon luottoa. Suomalaiset ovat muiden joukossa laittaneet eläkerahansa tämän kaverin hoteisiin. Tämän Markkinat-nimisen tyypin parhaat kaverit, investointipankkiirit ja uusliberaalit taloustieteilijät, eivät ilmeisesti oikeasti tunne häntä. Taitavat olla lähinnä siipeileviä bilekavereita, sillä jokainen romahdus ja notkahdus tulee yllätyksenä: ”Ei me tajuttu et se on niin ylikuumentunu. Siis tarjottiinhan me sille spiidiä mutta ei sen silti ois tarttenu övereitä vetää. Hei Matti ja Jyrki, oisko teillä stikkaa pari miltsiä?”

hei me pelastetaan taas

Reipas ovikellon rimpautus ja taas oli oven takana kaksi tuomiopäivää odottavaa nuorta miestä, joiden tarkoituksena oli sieluni pelastaminen ikuiselta kadotukselta. Tällä kertaa asialla olivat Jehovan todistajat, kaksi tummiin pukeutunutta nuorukaista slipovereissaan. Eteisessä oli tunnelman virittämiseksi sopivasti kaksi Ikea-kassillista tyhjiä Alkon pulloja odottamassa Marttaliiton mehustamoa.

Koska en ole enää vihainen nuori mies, vaan keski-ikää ja alempaa keskiluokkaa lähestyvä närkästynyt mies, tavoitteenani ei enää ole käännyttää käännyttäjiä. Minusta on kiinnostavaa kuulla mihin ihmiset uskovat ja miten he myyvät ideaansa. Alkukankeuden jälkeen miekkoset pääsivätkin esittelemään pelastussuunnitelmaansa, joka oli melko erilainen kuin mormoniveljillä muutama kuukausi sitten.

Jehovan todistajat eivät pelottele helvetin tulella, huonoin paikka kuoleman jälkeen on ikuinen unhola, ei-mikään. Se hyvä vaihtoehto on maallinen uudelleensyntymä. Parhaita paikkoja paratiisissa on 144 000 ja mormoneja seitsemän miljoonaa. Mainitsin Eusebiuksen kirkkohistorian, jossa kerrotaan tuhansien alkukristittyjen toinen toistaan loistavammista marttyyrikuolemista. Totesin että nykypäivänä tästä on aika vaikea pistää paremmaksi, vaikka kuinka monta uutta mormonia käännyttäisi. Pojat myöntelivät että maanpäällinen perusjälleensyntymä on ehkä realistisempi tavoite.

En ymmärrä miksi valkoisten kristittyjen teologia, seurakunnat ja käytännöt ovat kuin byrokratian rautahäkistä. Löytyy eritasoisia kirkastuksen tai helvetin tasoja, erilaisia taivaan ja seurakunnan trial- ja hangaround-jäsenyyksiä. Lahkoihin liittyminen on melko helppoa mutta poispääsy on sitten toinen asia. Jehovan todistajat noudattavat lahkolaisten perussääntöä, jonka mukaan poislähteneet ovat epähenkilöitä, joille ei juuri päivää sanota. Jehovan todistajien mukaan Ihmisten valtakuntien loppuessa pitäisi alkaa uusi hallituskausi, jossa Jeesuksella on tuhannen vuoden pituinen johtajan viransijaisuus. Apunaan Jeesuksella on 144 000 Jehovan valitsemaa apukuningasta, jotka hoitavat paratiisissa mm. tuomarin ja papin hommia. Uraputki senkun jatkuu taivaallisessa organisaatiossa.

Tuomiopäivä on Jehovan todistajien mukaan tulossa pian, jumalten ja ihmisten välisen Harmageddonin taistelun muodossa. Totesin että kuulostaa melko eppisjengeiltä, taitaa tulla lyhempi kuin Jom kippurin sodasta. Pojat totesivat että aika epäreilut jaot on, ei siitä varsinaista taistelua tule vaan enemmän ”puhdistustyyppinen operaatio”. Operaatiossa siis putsataan jumalattomat, vääräuskoiset, homostelijat ja muut syntiset maan päältä ja ihmiskunta aloittaa uusiksi niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tämä on se uusi uljas maailma josta Vartiotorni-lehden idyllikuvat kertovat. Tulee väkisinkin mieleen viime vuosisadalta eräs ihan ihmisvoimin toteutettu yritys, jossa myös 2000 Jehovan todistajaa puhdistettiin joukon jatkona.

Mukaan päästäkseen pitää elää taivaallisen organisaation huipulta tulevien toimintaohjeiden mukaisesti. Perheessä on oma pikkuorganissaatio, jonka huipulla on mies, apulaisena vaimo ja alaisina lapset. Homous ei tosiaan käy päinsä mormonien mielestä. Pojat kyllä vakuuttivat etteivät käy tuomitsemaan ketään homoa ihmisenä, jumalan tuomio on sitten eri juttu. Viinaa saa juoda, kunhan ei ihan läträämiseksi mene, ehkäisyvälineitäkin saa käyttää, tosin vasta naimisiin mentyä. Huomautin että jäsenhankintaa ei tarvitsisi harjoittaa, mikäli ehkäisyvälineet kiellettäisiin. Asia hoituisi ihan oman väen talkoovoimin, kuten lestadiolaisessa liikkeessä. En usko että tämä kehitysideani päätyy kuitenkaan piirikonventin esityslistalle.

Peruskunnolliselle, mutta tietämättömälle pakanalle annetaan parannuksen mahdollisuus tuhatvuotisessa valtakunnassa. Mikäli Jehovan todistajat sattuvat olemaan kaikista uskonnollisista ryhmistä ne oikeauskoiset, ei minun viimeisellä tuomiolla auta väittää ettei minulle olisi ehdotettu oikeaa tietä. Ennusteeni ei taida olla muutenkaan hääppöinen, sillä äänestäminen ja poliittinen toiminta luokitellaan vakaviksi synneiksi.

työttömänä puistoissa

Takana on kuusi viikkoa duunia. Tarpeettoman pitkäksi venynyt työnhaku tuntui siltä kuin olisin istunut puoli vuotta divarijoukkueen vaihtopenkillä. En ehtinyt unohtaa osaavani pelata, jopa hyvällä sarjatasolla, mutta kentälle ei vaan päässyt, edes harjoittelemaan. Nyt tuntuu mahtavalta saada käyttää taitojaan, päätään ja saada siitä palkkaa.

Minua varoiteltiin työttömyyden vaaroista, oman työmarkkinauskottavuuden karisemisesta ja itsetunnon rapisemisesta. En tietenkään uskonut, sillä itsetuntoni oli terveellä pohjalla, muunkin kuin työssä suorittamisen varassa. Tiesin että olin tehnyt kaikenlaista tähdellistä, eikä muutama kuukausi sinne tai tänne sen arvoa veisi. En kuulunut protestanttisesta etiikasta kärsivien pahimpaan riskiryhmään ja aluksi iloitsin siitä että saatoin viettää enemmän aikaa lasten kanssa, kuntoilla ja lukea.

Työttömän status alkoi kuitenkin hiipiä nahan alle. Kirosin sisäistä protestanttiani, joka esti minua nauttimasta vapautuneesti elämäntilanteen hyvistä puolista. Vasta työttömänä tajusi kuinka työorientoitunut yhteiskunta Suomi on. Joka ikisessä tutustumistilanteessa kysytään ensimmäisenä sitä mitä tekee työkseen. Muissa maissa aloitetaan tiedustelemalla perheestä, uskonnosta tai suosikkijalkapallojoukkueesta, mutta Suomessa työ on se, jolle ihminen sosiaalisesti rakennetaan. Kerroin hakevani uutta työtä muutettuamme Helsingistä Tampereelle vaimon opiskelujen perässä. Aluksi tässä ei ollut mielestäni mitään omituista, mutta vähitellen teennäisen kannustavat vastaukset, puheenaiheen vaihtamiset ja yleinen väkinäisyys alkoivat nakertaa mielessä.

Pahimpia olivat sukutapaamiset ja juhlat joissa esiteltiin ihmisiä suuremmalle joukolle. Eräässä tilanteessa esittelyni aiheuttama kiertely ja kaartelu oli niin kiusallista että otin mikrofonin ja tokaisin: ”Moi mä oon Jussi ja mä oon työtön.” Joskus oli hauska testata muiden asenteita vaikka sanomalla että olen viettänyt työttömänä aika paljon aikaa puistoissa hengaamassa. Tämä tarkoitti leikkipuistoja lasten kanssa, mutta mielikuva on alkoholisoituneesta partaäijästä puiston penkillä. Mietipä itse minkälaisen kuvan otsikko toi mieleesi.

Jatkuva hylsyjen saaminen oli tietenkin erittäin lannistavaa, eikä itsensä myyminen puhelimessa ole niitä hauskimpia hommia. Tässä tilanteessa oli ihanaa kuulla eräiltä kultaisilta ystäviltä miten skandaalimaista oli olla palkkaamatta minunlaistani ihmistä. Heille olen kovasti kiitollinen.

Melko erikoisella työhistoriallani ei Tampereelta löytynyt puolessa vuodessa mitään. Ei vaikka nyt pitäisi olla jo työvoimapula. Tampereella koulutusta vastaavia avoimia paikkoja haki aina yli sata hakijaa. Vain yhdessä kymmenestä työkkärin kautta haettavasta paikasta edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa. Jotakin äitiyslomasijaisuutta haki perusmaistereiden lisäksi ”iso määrä kokeneita viestinnän ammattilaisia”. Helsingistä hain lopulta kahta avoimessa haussa ollutta paikkaa, toisen paikan sain ja toinenkin oli hyvin lähellä. En ihmettele miksi futisjoukkueemme alkaa Tampereella näivettyä, sudeettitamperelaisista koostuvan joukkueen vaihtopenkki Helsingin harrastesarjassa sen sijaa pullistelee väkeä.

Työvoimaviranomaiset puhuvat kriittisestä kolmesta kuukaudesta, jonka jälkeen todennäköisyys työpaikan saantiin laskee jyrkästi. En uskonut, hehän tarkoittivat niitä tavallisia työttömiä. Minullahan oli omasta mielestäni hieno koulutus ja vakuuttava työkokemus. Itse asiassa olin aika tavallinen työtön, maistereista on kova ylitarjonta.

Tuoreen Akavan tutkimuksen mukaa nykyisillä koulutusmäärillä yhä useammalla vastavalmistuneella maisterilla on edessään kaksi huonoa vaihtoehtoa: koulutusta vastaamaton työ tai työttömyys. Ei ihme että yksi tuttu maisteri opiskelee sorvariksi, toinen oppisopimuksella muurariksi. No, tässä kuussa tulee eläkeikään vajaa kymmenen tuhatta 1945 syntynyttä. Ehkä heiltä jää jokunen järkevä paikka täytettäväksi tuottavuusohjelmien jälkeenkin.