Ensimmäinen kierros

Presidentinvaalien ennakkoäänestys alkaa ylihuomenna 11.1. ja jännäksi menee. Tässä kirjoituksessa en käsittele vaaliteemoja, vaan pinnallisia viboja joiden perusteella äänestyspäätökset syntyvät.

Niinistön johto kapenee, mutta ylivoimainen etumatka pitää ensimmäisellä kierroksella. En ole koskaan ymmärtänyt Sauli Niinistön valtavaa kansansuosiota. En ole mikään Kekkos-fani myöskään, mutta sentään ymmärrän, miksi tämä oli ja on edelleen niin valtavan suosittu. Omanarvontuntoisella ja kärttyisällä Niinistöllä on karismaattisen ja rennon ihmisen imago. Rennon vaikutelman on ilmeisesti saanut aikaan tupakanpoltto ja rullaluistelu. Karisma on vaikeampi. Kenties menestys naismaailmassa ja etenkinTanja Karpelan heilastelu vakuutti kansalaiset siitä, että tämän miehen täytyy olla todellinen johtajauros. ”Minusta tuntuu ikävältä kun minua näykitään.” Mitä hemmettiä? Kertokaa te jotka ymmärrätte.

Niinistöllä on laaja asiaosaaminen, etenkin talouspolitiikasta. Hän ei silti ole hyvä telkkarissa. Hän kiertelee ja kaartelee pitkään ennen kuin pääsee asiaan. Nokkelia sutkauksia tai kiteytyksiä häneltä en muista yhtään. Lipponenkin on hidas kielenkäänteissään, mutta varsinkin vihapäissään hämmästyttävän nopea ja tarkka murjaisija. 

Paavo Lipponen on kauhonut viimeistä altaanmittaansa kuin täi tervassa. Gallupsuosio mataa, positiivinen pöhinä on ollut hiljaista ja otsikot ovat olleet tyyliä ”Lipponen suuttui taas”. Aamulehden ja Ylen yhteisen vaalitentin boikotoimiseen ja sitä seuranneeseen uutisointiin ei ollut varaa, jos aikoo todella toiselle kierrokselle. Ymmärrän hyvin että Aamulehden kaunainen uutisointi riepoi Lipposta, mutta paikalle olisi silti pitänyt mennä, vaikka vittuilemaan Aamulehdelle. Nyt uutiset vahvistivat käsityksiä kiukuttelusta ja herkkänahkaisuudesta. Jättäisikö hän presidenttinä kättelemättä ikävät valtiopäämiehet?

Paavo Väyrysestä näkee, miten vapauttavaa on kun ei ole mitään hävittävää. Väyrynen on kuin zombie, vaikka ajettaisiin ruohonleikkurilla yli ja haudattaisiin elävältä, kaveri nousee yhä uudelleen kummittelemaan. Eikä Väyrynen todellakaan muistuta mitään poliittista ruumista, joka hän viime eduskuntavaalien jälkeen oli. Eduskunnasta putoaminen otti varmasti todella koville vuosikymmeniä ministerinä keikkuneelle miehelle. Moni olisi ratkennut ryyppäämään, nuolemaan haavojaan tai katkeroitunut. Ei Väyrynen. Hän aikoo ratsastaa auringonlaskuun aseet laulaen. Vaalikentille ilmestyi virtaa puhkuva ehdokas, josta ei tiennyt missä itseironia loppuu ja suuruudenhulluus alkaa. Väyryselle pisteet komeasta comebackistä, mutta en todellakaan haluaisi joutua valitsemaan toisella kierroksella Väyrysen ja Niinistön väliltä.

Paavo Arhinmäki on ihan hyvä, mutta väärässä kisassa. Paavo ei skeittikengissään vain vastaa suomalaisten käsitystä presidentistä. Nuorempia ikäluokkia ei lasketa, koska niitä on niin vähän. Tykkään Arhinmäestä, hänellä on hyvä supliikki, nopeutta ja asennetta. Haaviston Nato-kantoihin keskittyminen ei välttämättä ollut fiksu veto. Arhinmäen mahdollisuudet jatkoon ovat menneet, suosio tulee putoamaan rumiin lukemiin ihmisten taktikoidessa kenet haluavat toiselle kierrokselle.

Sari Essayahkin on vissiin ehdokkaana. Eva Biaudet ja Essayah pesevät äijät kuntotestissä 6-0, mutta siihen ilonaiheet jäävätkin. Molemmilla on kohtalonaan pienpuolueiden ehdokkaiden epäkiitollinen osa. Yllätystä ei syntynyt, eivätkä oman puolueen suosio saanut lisää nostetta.

Timo Soinista välittyy vaikutelma, ettei hän ole tosissaan. Etelänloma kuumimpaan kampanja-aikaan ihmetyttää, poolopaitajuliste ei yritäkään näyttää Soinia pressana. Soini on koko porukasta taitavin kampanjoimaan, joten joku kuvakortti hihassa varmaan vielä on. Toiselta kierrokselta putoaminen olisi ikävä arvovaltatappio viime vaalien äänikuninkaalle.

Pekka Haaviston kannalta tilanne voi olla toinen. Mietin aluksi että mitähän tästäkin taas tulee. Kampanja on mennyt erinomaisesti, Tavastian keikalla ja sosiaalisessa mediassa on ollut hurmoshenki päällä. Äänimäärän kannalta on tietenkin ihan sama mitä Tavastialla tai sosiaalisessa mediassa tapahtuu. Telkussa Haavisto on hyvä ja sillä on merkitystä. Hän osaa kertoa vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Viitasarella käynti Teuvo Hakkaraisen vieraana oli nerokas veto. Suomalaisista osa tietää että Haavisto on onnistunut sovittelemaan rauhaa murhanhimoisten Pohjois-Afrikkalaisten klaanipäälliköiden välille. Tämä ei kuitenkaan vakuuta kansalaisia kuten rauhanneuvottelu viitasaarelaisessa kaljakuppilassa valtakunnanjuntti Hakkaraisen kanssa. Ajankohtaisen kakkosen televisioima ja laajasti uutisoitu visiitti on ollut koko vaalien näkyvin tempaus. Se antoi myös Hakkaraiselle mahdollisuuden näyttää olevansa mainettaan fiksumpi mies. Ylimielisinkin hipsteri joutui myöntämään että viitasaarelaiset ovat ihan fiksua porukkaa.

Haavisto on hankala vastustaja, hyökkäys raivostuttavan herrasmiesmäistä kosmopoliittia vastaan kääntyy itseään vastaan. Jopa Timo Soini äityi kehumaan Haavistoa aidosti humaaniksi kaveriksi. Soini kyllä niin ovela, ettei koskaan tiedä oliko tässäkin joku vaalitaktinen ketunhäntä kainalossa. Haavistolla on kova noste, hän on päässyt varteenotettavan ehdokkaan asemaan. Nousu toiselle kierrokselle pienpuolueen ehdokkaana olisi isoin tapaus pressavaaleissa sitten Elisabeth Rehnin.

Ystäväni Matias perusteli minulle melko vastaansanomattomasti, miksi kokoomuksen kampanjatoimistolla on syytä pelätä Haavistoa. Niinistö ei voi hävitä toisella kierroksella Väyryselle eikä Soinille, koska molemmilla on niin paljon ehdotonta vastustusta. Niinistö ei voi hävitä Arhinmäelle, koska tämä nyt vaan ei ole riittävän uskottava vaihtoehto pressaksi. Niinistö ei voi hävitä Biaudetille eikä Essayahille, koska nämä eivät pääse toiselle kierrokselle. Lipponen olisi voinut parhaassa vedossaan olla paha, mutta nyt toinen kierros on jäämässä haaveeksi.

Ainoa Niinistön kannalta vaarallinen ehdokas on Haavisto. Vastakkainasetteluiden aika ei ole ohi, todella moni suomlainen ei halua äänestää kokoomuslaista. Haavistolla on suhteellisen vähän vastustusta, hän voi olla arvaamattoman hyvä ja presidentillinen saadessaan lisää tv-aikaa. Telkussa olo ei ole aiemmin nostanut Niinistön osakkeita, vaan laskenut niitä.

Oras laittoi laittamattomaan tapaansa poikki ja pinoon syyt miksi Haavistoa ei voi äänestää. Mutta tämä oli jo monta kannatusprosenttia sitten.

Convict conditioning – linnakundin kuntoilukapina

Sinua on kustu silmään. Heitä salikortit, lisäravinteet ja kuntoiluvälineet roskiin. Unohda kaikki mitä olet kuullut saliharjoittelusta ja venyttelystä. Pitäisikö uskoa ennemmin entistä linnakundia kuin kuntosaliohjaajia ja kuntoiluguruja? Ainakin kannattaa kuulla, mitä konnalla on kerrottavanaan. 

Viime vuonna ilmestynyt Convict Conditioning sisältää kuntoilubisneksen kannalta vaarallisia ajatuksia. Se väittää että parhaat treenit eivät vaadi paljoa aikaa, kalliita välineitä, hienoja vaatteita, lisäravinteita tai kuukausimaksuja. Kirjoittaja Paul Wade pilkkaa armotta bodareita, hyödyttömiä pumpattuja lihaksia ja ulkonäköön keskittyvää treenaamista.

Terveysjulkaisut ja naistenlehdet ovat opettaneet meille tietyt perustotuudet liikuntaravitsemuksesta ja voimailusta. Convict conditioning kehottaa unohtamaan ne kaikki:

·      nosta painoja

·      tee kymmenen sarjoja

·      venyttele paljon

·      syö paljon pieniä aterioita

·      jätä pois herkut ja hiilihydraatit

·      syö paljon proteiinia

 

Linnakundi Wade rusikoi erityisesti lisäravinteet ja vallalla olevan proteiinivillityksen. Hän perustelee kantaansa terveellä järjellä ja tutkituilla terveyssuosituksilla: lihaksisto ei tarvitse normaalin ruokavalion lisäksi lisäproteiinia. Gorillat ja härätkin kehittävät valtavan lihasmassansa syömällä ruohoa.

Wade ei ole yksin kuntosalivastaisen sanomansa kanssa. Hän kuuluu samaan henkiseen koulukuntaan kuin muodikkaat spartalaiset treenit, CrossFit ja Bronxista leviävä ghettotreenivillitys. Suomestakin alkaa löytyä alan huippuja ja harrastajien pieniä, koruttomia treenisaleja, joista löytyy järkyttävän kovakuntoisia miehiä ja naisia. Näillä saleilla on otettu käyttöön vanhoja harjoituksia, joiden tärkein apuväline on painovoima. Entisaikojen uskomattomia voimamiehiä on vieläkin olemassa. Jos haluat nähdä mihin ihmiskeho pystyy, kannattaa mennä katsomaan Tukholman sirkuskoulusta valmistuneen jonglööraavan voimamiehen Matias Salmenahon esitystä.

Jo muinaiset kreikkalaiset

Matkalle vanhan koulukunnan voimailuun lähdetään, tietysti, antiikin Kreikasta. Wade kehottaa katsomaan antiikin patsaiden voimakkaita ja sopusuhtaisia vartaloita, jotka veistettiin yli kaksi tuhatta vuotta ennen lisäravinteiden, säädettävien käsipainojen ja kuntosalien keksimistä. 1900-luvun vaihteen kuuluisien voimamiesten harjoittelumenetelmä (eng. calisthenics) perustui antiikin aikaisiin harjoituksiin joissa tavoitteena oli kauneus  kallos ja voima sthénos.

Waden teksti on jouhevaa amerikkalaista machokieltä, josta tulee mieleen Jari Sarasvuon taannoin lanseeraama konttorirottien kuritusohjelma Fight Club. Jos ei anna aksentin häiritä, voi todeta itse asian olevan erinomaisesti kerrottu ja kuvitettu. Fysiologiaa, liikeratoja ja historiaa esitellään kolmisensataa sivua, kyseessä ei ole todellakaan nippu nopeita voimailuniksejä.

Convict Conditioning ihannoi voimaa ja terveyttä, muttei isoja lihaksia. Luonnolliset liikeradat ja nivelten voima ovat kunniassa. Tavoitteena ovat elinikäinen voima ja erityisesti tuki- ja liikuntaelimistön terveys. Tätä kuvastaa se, että Waden mukaan voimamiehen tärkein liike on silta. Siltaliikkeitä ei tee kuntosaleilla tai liikuntatunneilla juuri kukaan, joogassa voimistelussa ja pilateksessa ne ovat perusasia.

Kuusi liikettä suljetulta osastolta

Kirjan kirjoittaja Paul Wade kertoo olevansa parikymmentä vuotta lusinut linnakundi ja itseoppinut kunto-ohjaaja. Oppinsa hän sanoo ammentaneensa vankiloissa muun muassa vanhoilta voimamiehiltä, voimistelijoilta, joogaajilta ja painijoilta. Riippumatta siitä onko kirjoittaja todellinen vai fiktiivinen henkilö, on ajatus kiven sisällä perimätietona säilyneistä vanhoista viisauksista kiehtova. Vankiloissa on vedetty vähintään yhtä paljon huumeita kuin leukoja, mutta on varmasti ollut eduksi. Kuntosalilaitteita alkoi ilmestyä vankiloihin vasta 1970-luvulla, mutta voimaharjoittelua on ollut niin kauan kuin vankiloitakin.

Linnakundin treeniohjelman ydin on kuusi liikettä: punnerrus, silta, kyykky, leuanveto, käsilläseisonta ja vatsalihasliike. Jokaisesta liikkeestä esitellään kymmenen eri versiota, joista helpoimmat käyvät jopa rapakuntoiselle konttorirotalle. Vaikeimmat versiot vaativat epäinhimillisiä, sirkuksen voimamiehen voimia ja lihastasapainoa. Kirjassa väännetään kalterista, että vasta helpomman liikkeen riittävien toistojen jälkeen saa kokeilla vaikeampaa. Näin harjoittelija pysyy nälkäisenä ja edistyminen ei tyssää hätäilyyn.

Linnakundin treeni ei vaadi paljoa aikaa, sillä liikkeet ovat kahvakuulaliikkeiden tapaan hyvin kokonaisvaltaisia. Kuntosalilaitteessa on mahdollista eristää harjoitus hyvin kapeaan lihasryhmään, mutta esimerkiksi sillassa joutuu töihin yli sata kehon kuudestasadasta lihaksesta.

Linnakundi vastaan konttorirotta

Kuulostaa hyvältä, mutta miten on käytännön laita? Itse olen mukavuudenhaluinen, herkuille perso konttorirotta. Harvakseen ostetut salikortit ovat jääneet puoliksi käyttämättä. Olen yrittänyt pitää itseäni jonkinlaisessa kunnossa pendolinon, konttorituolin ja lasten harrastusten välisessä kapeassa raossa. Minulle on monen kohtalotoverin tavoin langetettu pitkä tuomio näyttöpäätetyötä ja infoähkyä. En usko että kukaan selviää terveenä tästä kakusta ilman säännöllistä treeniä.

Pelastukseni ovat olleet kahvakuulat ja pätevä osteopaatti. Leuanvedot ja punnerrukset ovat minulle tuttuja, kyykkyjä tehdessä on laitettava musiikkia kovemmalle peittämään keski-ikäisten polvinivelten rutinaa. Sen sijaan tärkein liike, silta, on täysi mahdottomuus. Huomaan järkytyksekseni laiminlyöneeni tärkeimmät lihakset kehossa, ne jotka tukevat selkärankaa ja mahdollistavat sen liikkuvuuden.

Kuuden liikkeen eri versiot tuntuvat heti järkeviltä ja liikeradat luontevilta. Helpommista liikkeistä tulee himo päästä kokeilemaan vaikeampia. En koskaan oppinut kärrynpyörää tai käsilläseisontaa lapsena, mutta voitonriemu pää alaspäin työhuoneen ovea vasten on sitäkin suurempi.

Linnakundin treenit sopivat lapsiperheelliselle kuin marjasose silmään. Harjoitukset ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja tehokkaita. Pikkukakkosen puolituntinen riittää hyvin kokonaisvaltaiset treenin tekoon. Matka kohti siltaa on nyt alkanut lantionnostoilla selinmakuulta. Tie on pitkä, mutta tässähän on koko elinkautinen aikaa!

Uusi Suomi

Vaalit käytiin, jytky tuli. Ensi vaalikaudella meillä on uusi Suomi mutta kaikkea muuta kuin sellainen, jota Vihreät tavoitteli.

Perussuomalaisten kannattajilta kysyttiin ennen vaaleja syitä puoluekannatukseen. Yksikään politiikan asiakysymys ei noussut vastauksissa esiin millään tavalla. Lähes ainoa motivaatio oli protesti, mutta kannattajat eivät enimmäkseen tienneet mitkä puolueet ovat vallassa. Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö Juho Rahkonen sanoi joulukuussa että perussuomalaisten kannatus on ”ihraista höttöä”, joka sulaa pois ennen vaaleja. Se oli tosiaan neljä kuukautta ja monta prosenttia sitten.

Perussuomalaisten kannattajien äänestyskäyttäytymisestä ei ollut etukäteen mitään haisua. Uusien 34:n perussuomalaisen kansanedustajan eduskuntakäyttäytymisestä ei siitäkään ole tietoa. Jotain sentään tiedetään. Läpimenneiden persujen keski-ikä on yli 50 vuotta ja yli 70 prosenttia heistä on miehiä. Politiikan asiasisällöissä saavat turpaan ainakin luonnonsuojelu, ilmastopolitiikka, vähemmistöjen oikeudet ja suuntautuminen Eurooppaan.

Politiikan toimittajilla tulee ensimmäistä kertaa vuosiin olemaan todella kiinnostavaa tekemistä. Heitä onkin käynyt sääliksi jo pitkään.

Jos läpimenijöiden lista masentaa, on viimeisinä rannalle jääneiden luettelo lohduton sekin. Suomi sai 39 perussuomalaista edustajaa, eikä vieläkään maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa. Fatbardhe Hetemaj (kok) ja Nasima Razmyar (sdp) ja Zahra Abdulla (vihr) jäivät viimeisinä Helsingistä rannalle. Vasemmiston lupaavien nuorten nousu jäi sekin karmivan lähelle. Jussi Saramo, (vas) ja Iisakki Kiemunki (sd) ja Pilvi Torsti (sd) jäivät niinikään viivan alle.

Minna Sirnö (vas) ja Kirsi Ojansuu (vihr) olivat viime eduskunnan näkyvimmät kulttuurin puolestapuhujat. Molemmat putosivat. Kulttuuriväelle on luvassa kylmää kyytiä. Jos eivät rahaa, niin taiteilijat saanevat seuraavalta eduskunnalta ainakin kosolti inspiraatiota työhönsä. Uskon että myös suomalaiseen undergroundiin tulee vipinää. Keski-ikäisten ja suurten ikäluokkien protesti on nyt nähty, seuraavaksi on nuorten vuoro. Nuoria tosin on vähemmän kuin missään muualla Euroopassa.

Pahimmin ottivat pataan Vihreät ja Keskusta. Vihreille kello kääntyi 20 vuotta taaksepäin. Eduskuntaryhmä on 10 edustajan vahvuinen, oppositiossa ja jälleen marginaalissa. Vaihtoon menee puheenjohtaja Sinnemäki ja (sinänsä oivallinen) puoluesihteeri Panu Laturi lopettanee tähän kauteen. Puoluetuen romahtamisen myötä puoluetoimistolta lähtöpassit saa joukko viimeksi tulleita.

Eduskuntaryhmä paitsi pieneni, myös huononi. Vaalipiireistä menetettiin Häme ja Etelä-Savo. Jyrki Kasvin putoaminen tarkoittaa ammottavaa aukkoa osaamisrepertuaariin. Kirsi Ojansuu on kulttuuriosaamisensa lisäksi pätevä talousnainen, kuten pois jäänyt Janina Andersson. Niinikään pudonnut Erkki Pulliainen on kiusannut vastustajia salissa lähes yhtä paljon kuin muu vihreä porukka yhteensä. Sääliksi käy eduskunnan henkilökuntaa, joka joutuu tyhjentämään kuutioittain paperia Pulliaisen huoneesta.

Yhtään nuorta vihreää ei nähdä eduskunnassa ensi kaudella. Oden paluu paikkaa sentään Jani Toivolan ja Satu Haapasen kokemattomuutta.

Vihreillä ei enää ole mitään menetettävää. Se on myös iso etu. Kykyjä ja osaamista ei puolueesta puutu, nyt on varmasti myös nöyryyttä.

Keskustasta on jäljellä savuava raunio. 16 paikan menetys on Suomen vaalihistorian rankin. Puoluetuet romahtavat, lähtöpasseja jaetaan puoluetoimistolla.

Kokoomus on ensimmäistä kertaa Suomen historiassa maan suurin puolue. Edessä on myös kovat hallitusneuvottelut. Entiset kolme vanhaa ovat valmistautuneet kaksiin hallitusneuvotteluihin. Ensimmäisiin persujen kanssa ja toiset sen jälkeen jos perussuomalaisten hallitusohjelmatavoitteet osoittautuvat mahdottomiksi. Oppositioon massiivisen voiton saanutta puoluetta ei voida hevillä päästää, siinä entiset kolme suurta vaarantaisivat jo oman olemassaolonsa.

Demarit menestyivät Jutta Urpilaisen johdolla lopulta erinomaisesti. Jutta Urpilaista on pilkattu kuin vierasta sikaa koko hänen puheenjohtajakautensa ajan. Hän vaikutti eduskunnassa ystävälliseltä ja luontevalta ihmiseltä. Olen iloinen siitä että hän löysi tv-tenteissä lopulta itsensä ja ylitti odotukset. Uskon, että näemme jatkossa uuden, itsevarmemman ja rennomman Urpilaisen.

Lopuksi jotain positiivista. Putoajia ovat mm. kokoomuksen Lyly Rajala, Suvi Lindén, Tuija Nurmi, Juha Hakola ja Marja Tiura, keskustan Paavo Väyrynen, Markku Laukkanen ja Juha Mieto.

Kaikenkaikkiaan vaalitulos vituttaa niin paljon, etten voi sitä sanoiksi pukea. Olin mukana tekemässä Pirkanmaan vihreiden ja uuden varakansanedustajan Anna-Kaisa Heinämäen kampanjaa. A-K ja vihreät kampanjoivat uutterasti ja osaavasti, mutta ajan henki kävi ylitsemme kuin hyöky. Kuten velipoika osuvasti totesi, kansan syviä rivejä ei suotta kutsuta syviksi. Seuraavaksi on totuteltava elämään marginaalissa. Katsotaan mitä iloa siitä vielä löytyy.

Epäkorrektia asiaa köyhyydestä

Viime aikoina mediassa on ollut paljon puhetta köyhyydestä ja tuloerojen kasvusta Suomessa. Köyhyysuutiset noudattavat lähes aina seuraavaa kaavaa. Tutkija kertoo köyhyyden lisääntyneen ja pitää tilannetta hälyttävänä. Toimittaja haastattelee leipäjonossa asioivaa, joka kertoo kaiken menneen huonompaan. Toimittaja ei esitä faktoja tai avaa köyhyyden käsitettä. Verkkokeskustelijat syyttävät porvarihallitusta ja kertovat äänestävänsä perussuomalaisia. 

Olen etsinyt tietoa siitä, onko köyhyys Suomessa lisääntynyt. Vastaus on, että absoluuttinen köyhyys on vähentynyt samalla kun suhteellinen köyhyys on kasvanut. Emme kuitenkaan tule näkemään jatkossakaan otsikoita siitä, että puute on vähentynyt Suomessa, koska se olisi tylsä, poliittisesti epäkorrekti uutinen. 

Suomessa ei ole yhtään väestöryhmää, jonka reaalitulot olisivat laskeneet vuosina 1990-2008. Työttömien reaalitulot nousivat vain vähän, mutta esimerkiksi duunarin reaalitulot nousivat enemmän kuin toimihenkilöiden. 

Suhteellinen köyhyys ei kerro puutteesta juuri mitään 

On tärkeää tietää että köyhyysotsikot kertovat lähes aina suhteellisesta köyhyydestä. 

Suomessa, muualla EU:ssa ja otsikoissa käytetty köyhyysmittari on vähintäänkin harhaanjohtava. Suhteellisen köyhyyden rajana pidetään yleensä 60 prosenttia mediaanitulosta eli väestön keskimääräisistä tuloista. Tällä mittarilla eniten suhteellisesti köyhiä oli ainakin muutama vuosi sitten ökyrikkaassa Luxemburgissa ja vähiten köyhässä Slovakiassa. Laman aikana suhteellinen köyhyys tyypillisesti laskee tällä mittarilla. 

Absoluuttiseksi köyhyydeksi tai puutteenalaisuudeksi sanotaan tilaa, jossa ravinnon, vaatetuksen ja asumisen fysiologisia vähimmäisedellytyksiä ei pystytä tyydyttämään. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa lähinnä sitä, että ihmisellä ei ole mahdollisuus elää ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevalla tavalla. 

Näiden kahden köyhyyden välillä on suunnaton ero. Suomessa ei edes toimeentulotuen varassa näe nälkää tai joudu taivasalle. Pienituloisten joukkoon pääsee nyt tuloilla (1148 € / kk, 2008), joilla vuonna 1966 olisi sijoittunut ylimpiin tuloluokkiin, rahan arvon muutos huomioituna. Nälkää näkee Espoon kaltaisissa kaupungeissa, joissa päätöstä toimeentulotuen myöntämisestä joutuu odottamaan kuukausikaupalla. 

Hallitus ei unohtanut köyhiä 

Köyhyysuutisten nostamassa keskustelussa ollaan lähes yksimielisiä siitä, että vihreillä ja RKP:llä höystetty porvarihallitus on unohtanut köyhät. Tämä on paskapuhetta, on sitten porvareista mitä mieltä tahansa. 

Porvarihallitus on käyttänyt laman oloissa varsin reilusti rahaa vähäosaisten tulonsiirtoihin. Opiskelijoiden, eläkeläisten ja minimipäivärahoilla elävien etuuksien tasokorotuksiin käytetään tällä vaalikaudella yli puolet enemmän rahaa kuin kolme edellistä hallitusta käytti yhteensä.

Minimiäitiyspäiväraha nostettiin viimein peruspäivärahan tasolle. Opintotukea nostettiin 16 vuoden odotuksen jälkeen. Lapsilisät on sidottu indeksiin, samoin kotihoidon tuki.  

Maaliskuun alussa tulee voimaan takuueläke, joka nostaa pienituloisimpien eläkeläisten toimeentuloa tuntuvasti.  Apurahansaajien sosiaaliturvaa on parannettu. 

Yritä huviksesi etisiä edes yhtä uutista näistä aiheista. 

Jos syyllisiä hakee, kannattaa keskittyä kuntiin, joissa lastensuojelulakia rikotaan. Monissa kunnissa leikataan peruspalveluita ja ehkäiseviä palveluita, kuten kouluterveydenhuoltoa ja perheiden kodinhoitoapua. Hallitusta ei voi täysin syyllistää kuntien kurjistamisestakaan, sosiaali- ja terveyshuollon valtionosuutta on nostettu tällä vaalikaudella. 

Suomalainen tapa on syvältä 

Suhteellisen köyhyyden kannalta olennaista on juuri yhteiskunnassa vallitseva tapa, ja se miten Suomessa kaikkea mitataan rahassa. Olen perheineni ollut suuren osan aikuisikääni suhteellisesti köyhä. Varsinkin opiskelijana dyykkasin tarpeen tullen ruokaa ja ostin käytettyjä vaatteita. En ole koskaan omistanut autoa. 

En silti väitä, että minulla olisi mitään kokemusta vähäosaisuudesta. Minulla on ollut hyvät lähtökohdat elämään, vaihtoehtoja ja monenlaista pääomaa. Tällä tarkoitan esimerkiksi koulutuksen antamaa tietoa, käytännön taitoja, ystävyyssuhteita, sosiaalista turvaverkkoa ja terveyttä. Tämän pääoman avulla olen voinut vaikka nähdä maailmaa köyhänä opiskelijanakin. Bourdieulainen teoria rahasta vain yhtenä pääoman lajina on tietty mitä sopivin selitys järjestöissä opintojaan pitkittäneelle humanistille. 

Todella vähäosaisella ihmisellä ei ole valinnan vapautta, eikä suhteellisen köyhyyden loppu ole näköpiirissä. 

Omien sanojensa mukaan työttömäksi jättäytynyt perheenäiti kertoi vastikään Aamulehdessä vaikeuksistaan. Perheen äidistä oli häpeällistä joutua ostamaan lapsille käytettyjä urheiluvälineitä.

Suomalaisessa maan tavassa on paljon mätää. Pitäisikö lasten urheiluvälineet ostaa uusina? Pitäisikö kaupungeissakin voida omistaa auto? Pitäisikö kaikkien päästä etelänlomalle? Pitäisikö kaikkien voida harrastaa lätkää ja pelata pleikkarilla? No ei helvetissä, jos minulta kysytään. Jalkapallo onkin ihan eri juttu.

Jos tavoittelee rikasta sisäistä maailmaa, saa kirjastosta hyvää palvelua, tietoa, kirjoja ja musiikkia mielin määrin. Jos tavoittelee hyvää kuntoa ja mielenrauhaa, voi kaupungissakin kalastaa tai juosta luonnossa. Työväenopistossa voi opetella uusia kieliä tai taitoja. Melkein mistä tahansa pääsee sieneen tai marjaan. Näistä mikään ei maksa juuri mitään. 

Kantasuomalaisille vallitseva tapa on aivan eri asia kuin monille ulkomailla, varsinkin EU:n ulkopuolella syntyneille. Suomeen humanitaarisista syistä tulleet perheet lähettävät usein toimeentulotuestaan huomattavan osan kotimaahan jääneille sukulaisilleen. Tällainen säästäminen edellyttää lähes väistämättä ainakin tupakoimattomuutta ja katoavaa suomalaista kansanperinnettä, marttailua. 

En ole sentään niin röyhkeä, että ehdottaisin toimeentulotuen varassa eläville marttailua tai marjastamista. Kovimmat marttailijat ja sienestäjät kun päätyvät harvemmin toimeentulotuen varaan. Ratkaisu löytyy ennaltaehkäisevistä palveluista, kannustinloukkujen purkamisesta ja matalapalkkaisen työn tukemisesta.

Leuanveto nyky-yhteiskunnassa

Maailmaa hallitsevat keski-iän ohittaneet miehet työntävät minunlaiseni rillipäiset viherpipertäjät marginaaliin, jos vain kykenevät. Sama homma politiikassa, liike-elämässä, järjestöissä tai yliopistossa. Argumentit menettävät teränsä, jos puhuja vaikuttaa vaarattomalta. Juttele vaan, kukkakeppi. Hitihatin on turha harrastaa pitkänmatkan juoksua, se on voima joka jyllää.

Juuri tästä syystä kelpo tasa-arvoministeri Wallinin täytyi näyttää treenattua hauistaan lehden kannessa. Hänellä on siihen agendansa puolesta suurempi tarve kuin ilman paitaa soutelevalla Vanhasella tai rullaluistelevalla Niinistöllä.

Liikeyrityksensä harmaantunut johtajauros Pekka Niska maksaa alaisilleen, jotka voittavat hänet leuanvedossa. Niska ei palkkaa painijoita, jotka saattaisivat voittaa. Eräässä tutussa valtiohallinnon organisaatiossa esikuntapäällikkö järjestää vuosittain voimamieskisat, joita varten hän treenaa säälimättömästi voittaakseen lauman nuoremmat urokset. Setäni, talousjohtaja, treenasi kortisonipiikkien voimalla. Hän nautti kyykyttäessään parikymmentä vuotta nuorempia kollegoita.

Naurakaa vaan, mutta ihmiset ovat edelleen melko alkukantaisia olentoja. Kokouksesta kuin kokouksesta suurin osa kuluu apinalauman keskinäisen arvojärjestyksen määrittämiseen elein, katsein ja äänenpainoin.

Jari Sarasvuo kehitteli taantuman iskiessä mainion liike-idean, Fight Clubin. Siinä myydään aamujumppaa konttorirotille nerokkaasti paketoituna. Sarasvuo ihannoi fyysistä kuntoa ja voimaa. Yksi urheilijan ja kuntoilijan eroista on Sarasvuon mukaan 16 leuanvetoa.

Ystäväni Karol Kovanen totesi minulle kymmenen vuotta sitten, että vetämällä leukoja vastaotteella saa jumalaisen selän. Karol tiesi mistä puhui, enkä minä ole edelleenkään lakannut yrittämästä. Leuanveto on yksi parhaista yläkehon ja käsien lihaskuntoharjoituksista. Se on paras tapa estää asteittainen sulautuminen näyttöpäätteeseen.

Toinen syy on isänmurha. Keski-ikä ja mukavuudenhalu, sarasvuolaisittain kermaperseisyys, eivät ole saaneet minua lopettamaan isäni 20 leuan ennätyksen tavoittelua. Lähellä ollaan.