koprolalia, vaiettu lastentauti

"Ei oo kukaan ihminen pieru!" En voi uskoa käyväni tätä keskustelua.

Kaksi-nelivuotiaiden tavatessa alkaa pian veisu uloisteista, eritteistä, suolikaasuista, primäärisistä sekä sekundäärisistä sukupuolitunnusmerkeistä. Tuntuu siltä että kasvatustyön olennainen osa on tämän sortin sakilaisuuden kitkemistä. Viimeistään lasten väsyessä ja riehaantuessa karisee työllä ja tuskalla rakennettu sivistyksen pintakuori. Velimies on sitä mieltä että kaikilla lapsilla on synnynnäinen Touretten oireyhtymä, joka ilmenee koprolaliana, pakonomaisena tarpeena toistella hävyttömiä sanoja.

Ihan pienten lasten vanhemmuus muistuttaa hätkähdyttävän paljon armeijan alokasaikaa. Nukutaan huonosti, eristäydytään muusta maailmasta, aikuisten ihmisten puheet taantuvat käsittelemään nukkumista, pissaa, kakkaa ja ylipäätään suolen toimintaa. Koko ajan pitäisi olla moppi kädessä tai pukemassa mitä ihmeellisempiä sotisopia ulkoharjoituksia varten.

Lapset, nuo pienet anarkistit, ovat toisaalta oikeassa - pierut ja kakka ovat hauskoja asioita. Niiden varaan on huumori paljolti perustanut, jopa korkealle asteelle jalostunut brittihuumori. Välillä miettii onko lasten ilonaiheille tuimistelemisessa järkeä kun itseäkin naurattaa. Ainakin ruokapöydän pitää sentään olla petomaanivapaata vyöhykettä.

Kyllä se vaan on pirun hauskaa kun uutisankkurilta tai telkkarin jumppaohjelman vetäjältä pääsee pieru.