puheita ja esitelmiä

Muutama tuttu on ihmetellyt miksi palloilin viime viikonloppuna telkkarin uutisissa. Selitys on että olin jälleen vihreiden puoluekokouksessa sihteerinä. Halailin jakkaraltani vastavalittua puoluejohtoa heidän kavutessaan lavalle kukitettavaksi.

Sihteerin hommassa on pakko kuunnella paljon poliittista puhetta. Olen tarjoutunut tehtävään osittain tämän pakon takia, ilman sitä vaipuisin omiin ajatuksiini tai uneen kuuntelemisen sijasta. Aiemmin ajattelin olevani älyllisesti tai aatteellisesti laiska, nyt tunnistan syyksi poliittisen puheen huonouden. Syy tähän on tutustuminen Juhana Torkin kirjoittamaan oivalliseen puhetaidon kirjaan Puhevalta.

Torkin mukaan esitelmän tarkoitus on jakaa tietoa, puheella vaikutetaan kuulijoiden asenteisiin. Puoluekokouksessa pidettiin vain muutama puhe, loput olivat esitelmiä. Kokouksen aloitti puolueen puheenjohtaja Tarja Cronberg. Sen sijaan että puhe olisi alkanut suosionosoitusten hiljettyä, joutuu vihreiden puoluejohtaja aloittamaan puheensa pyytämällä häliseviä kokoustajia hiljentymään. Cronberg ei pitänyt puhetta, vaan esitelmän. En muista mitä se käsitteli tai mitä Tarja sillä tavoitteli, niin huono se oli. Onneksi seuraavana päivänä, tultuaan uudestaan valituksi puoluejohtajaksi, Tarja oli kuin uudesti syntynyt. Hän otti kontaktin yleisöön ja puhui innoittavasti ja selkeästi ilman papereita.

Harvoja puheenpitäjiä olivat Tapani Hietaniemi, Oras Tynkkynen, Jyrki Kasvi ja väistyvä puoluesihteeri Ari Heikkinen. Uusi puoluesihteeri Panu Laturi nosti myös odotuksia. Anni Sinnemäen aloitus oli hyvä, mutta puhe taantui esitelmäksi kesken kaiken. Hietaniemi on karmea sähköpostinkäyttäjä mutta hieno sanankäyttäjä. Hän lopetti puheensa: "Perinteistä vasemmistoa emme ole, porvareita meistä ei tule, olkaamme siis vihreitä ja edellä".

Oras Tynkkynen otti yleisön hyppysiinsä heti alkusanoistaan lähtien. Oraksella oli selkeä viesti, jonka hän toisti, hän puhutteli yleisöä suoraan ja vetosi sen arvoihin, ja käytti mieleenpainuvia kielikuvia viestinsä välittämiseen. Oras esimerkiksi vaati Suomea "maailmanparantamisen kovaan ytimeen". Kun Oras lopetti puheensa sanoihin: "Meidän täytyy astua johtoon", räjähti sali innoittuneisiin suosionosoituksiin.

Puolueen varapuheenjohtajaksi valitun Jyrki Kasvin puheenvuoro sai myös osakseen yleisön jakamattoman huomion. Jyrki väitti provosoivassa puheenvuorossaan vihreiden radikalismin laimentuneen. Jyrkillä on taipumus taitavaan irvailuun: "Kaikkihan me kansanedustajatkin olemme omasta mielestämme nuoria ja radikaaleja, Koijärven kuraa kravatissamme". Kasvi tuskin vakuutti kerralla yleisöä väitteellään, mutta epäilemättä kylvi monen mieleen hedelmällisen pohdiskelun siemenen.

Suomessa edes puheesta elävät poliitikot eivät ole kummoisia puhujia. Jopa tasavallan presidentin uudenvuoden puhe, jonka pitäisi olla poliitisen puheen vuoden kohokohta, on ollut ainakin minun elinaikanani ollut kapulakielistä horinaa.

Mikä sitten olen muita arvostelemaan? Olen puhujana vasta oppilas, vaikka olen pitänyt paljon erilaisia puheita erilaisille yleisöille. Enimmäkseen olen puhunut keskinkertaisesti, välillä huonostikin. Joskus olen kuitenkin saanut yleisön liikutuksen tai innoituksen valtaan, se on tunne jonka haluan kokea uudelleen.

mielipidekirjoitus vaalirahoituksesta

Vaalit menivät, samoin kahdeksan miljoonaa euroa ehdokkaiden vaalikampanjoihin. Suomalaisessa vaalijärjestelmässä rahalla ja henkilökohtaisilla kampanjoilla on on paljon väliä siihen, kuka tulee valituksi eduskuntaan. Suomessa vaaleja voi rahoittaa käytännössä täysin nimettömästi, yritysten tai muiden tukijoiden nimiä ei juuri löydy edustajien ilmoituksista.

Eniten rahaa käyttäneiden viidenkymmenen kansanedustajan joukossa on neljä demaria ja loput porvareita. Jos demarit aikovat vielä saada vanhan ryhmähuoneensa takaisin, luulisi heidän olevan kiinnostuneita rajoittamaan henkilökohtaisten kampanjabudjettien paisumista. Rkp:n tilanne saa puolestaan muistelemaan vanhan Laulu kahdestakymmenestä perheestä sanoja: Rosenlew, Frenckell, Ahlström, Donner, Wasastjärna, Ehrnrooth...

Tässä eilisessä Aamulehdessä julkaistu kirjoitukseni aiheesta:

Kasvava ulkopuolisen rahoitus kampanjoissa uhkaa politiikan riippumattomuutta ja kampanjarahalla on yhä suurempi merkitys ehdokkaiden läpipääsylle. Kevään vaaleissa kansanedustajaksi pääsi keskimäärin 39 000 euron kampanjalla, edellisissä vaaleissa summa oli noin 30 000 euroa. Henkilökohtaisen vaalirahan merkitys kasvaa samaa tahtia kuin nuorten kansanedustajien määrä vähenee. Yli 60-vuotiaiden osuus tuplaantui uudessa eduskunnassa, alle 30-vuotiaita ehdokkaita valittiin kaksi, edellisissä vaaleissa kuusi, sitä edellisissä kaksitoista.

Ehdokkaiden kampanjoihin upposi tänä keväänä kahdeksan miljoonaa euroa, joka oli enimmäkseen muuta kuin ehdokkaiden rahaa. Eniten rahaa kampanjoihinsa käyttivät jälleen kokoomuslaiset ja keskustalaiset. Porvariehdokkaiden vaalikassoissa on eniten tukia yrityksiltä, kun vasemmiston ehdokkaita ovat perinteisesti tukeneet ammattiliitot. Ulkopuolista rahaa saaneet kansanedustajat eivät käytännössä kerro rahoitusilmoituksissaan mistä he vaalirahansa saavat. Rahoittajat on helppo tehdä nimettömiksi summia pilkkomalla tai kierrättämällä lahjoitukset tukiyhdistysten kautta. Esimerkiksi keskustan ryhmänjohtaja Timo Kallin ilmoituksessa oli laitettu 57 000 euron lahjoitukset tukiryhmän nimiin.

Räikeintä poliittista rahanpesua edustaa pian kolmekymmentä vuotta yhtäjaksoisesti hallituksessa vaikuttanut Ruotsalainen kansanpuolue. Suuri osa Rkp:n rahoituksesta kierrätetään salaperäisen Stiftelse för det tvåspråkiga Finland –säätiön kautta. Kukaan ei tunnu tietävän kenen rahoilla Rkp vaalikampanjansa käy, ja puheenjohtaja Stefan Wallin ei sanojensa mukaan edes halua tietää mistä rahat tulevat. Ei ole yllätys että kokoomuksen ohella Rkp vastustaa vaalirahoituslain muuttamista.

Vaalirahoitusta alettiin Suomessa säädellä länsimaista viimeisten joukossa vasta 2000-luvun alussa. Laki vaalirahoituksesta on kuollut kirjain, sillä sen rikkomisesta ei seuraa rangaistusta. Suomen ylpeily korruptoitumattomuudella on turhaa niin kauan kuin vaalirahoitus pysyy hämärän peitossa.

kolkyt ja risat

Kahden kolmekymppisen kohtaaminen kuulostaa nykyään mummojen jutuilta osuuspankin jonossa. Kuulumisten ohessa käydään läpi krempat, mistä kohtaa milloinkin kolottaa ja mihin leikkaukseen ollaan jonossa. Ollaan sitten tupareissa tai varpajaisissa, on luvassa mitä vaiherikkaampaa sairaskertomusta. Tarinat vaihtelevat tavanomaisista "sain hiirikäteen jännetuppitulehduksen", "piti lopettaa kahvinjuonti, ei enää viime mahakatarrin jälkeen ole pystynyt" erikoisempiin "mä pystyn jo kävelemään jalka tönkkönä, on se lonkka jo sen verran parempi", "pelasin lasten kanssa kiekkoa, kaaduin ja käsi hajosi viidestä kohtaa".

Ei tällaista ollut vielä viisi vuotta sitten, miten on mahdollista että kolmekympiset ovat jo ihan risoja? Urheilevat kolmekymppiset ovat sesonkirisoja, heillä on joku paikka paketissa jonkin aikaa ja sitten taas mennään ruoto suorassa. Toinen riskiryhmä ovat ne kolmikymppiset, joita uhkaa totaalinen rupsahtaminen vuosia jatkuneen epäterveellisen elämän jäljiltä.

Liityin vanhan futisjoukkueeni sähköpostilistalle, joka on tragikoomista luettavaa kundien ilmoitellessa minkä invaliditeetin takia eivät milloinkin pääse kentälle. Jos itse olisin työnantaja, kieltäisin jyrkästi työntekijöiden osallistumisen puulaakipeleihin. Toisin kuin ohjatussa liikunnassa, niissä ei lämmitellä eikä venytellä ja vammoja sattuu sen mukaisesti. Pahimmassa ottelussa, jossa olen ollut mukana, oli joukkueemme saldona katkennut akillesjänne, sijoiltaan mennyt olkapää, nilkan sivusidevamma ja kaksi revähtänyttä reittä. Oli siinä vaihtopenkin tuntumassa ulinaa ja hampaiden kirskuntaa.

Aionko mennä kokeilemaan miten leikattu polvi kestää pelaamista? Tietenkin! Jos vain saisi selän kuntoon ennen sunnuntaita...

edit. 21.5.
Pelaaminen oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti, sää oli loistava ja meininki myös. Pallokin totteli kohtuullisesti vuoden tauosta huolimatta. Jouduin toteamaan olevani suunnilleen 45 minuutin pelikunnossa. Kaksi tunnin peliä putkeen oli aivan liikaa, mutta kun vaihtomiehiä ei enää toisessa pelissä ollut niin ei muukaan auttanut. Jalat kramppasivat lopulta sen verran pahasti etten päässyt enää omin jaloin kentältä pois. Varsinaisilta vammoilta onneksi vältyttiin koko turnauksessa. Se olikin minulle ensikokemus kramppailusta, saa nähdä miten huomisessa finaalissa Paolon vanhat jalat kestävät.

Finland, 12 points!

Jeeeeee! En muista milloin olen ollut viimeksi näin ylpeä Suomesta. Suomen järjestämät euroviisut olivat kaikkien aikojen parhaat. Nuoret suunnittelijat, puvustajat, valaisijat, videoiden tekijät ja vapaaehtoistyöntekijät tekivät silmiähivelevää jälkeä. En muista nähneeni näin tyylikästä showta ikinä, kiitos YLE!

Räjähtävä alku Lordi-videolla oli hyvä. Antti Jokisen Lordi-videossa oli aika perusainekset Lapin eksotiikkaa ja räjähdyksiä, mutta se toimi kuin junan vessa.

Juontajat olivat loistavia. Onhan se Heikki tosi kiva mutta Mikko Leppilampi oli vaan ihan tähti. Jaana suoriutui myös oikein hyvin ja ranskan läksyt oli tehty hienosti. Krisse räjäytti pankin takahuoneen puolella. V&A:n mainioissa viisuvalvojaisissa ulvottiin naurusta kun Krisse pääsi irti esiintyjiä hönnittämään.

Suomi-videopostikortit olivat raikkaita ja hauskoja, Suomi ja suomalaiset näytettiin todentuntuisesti ja lämpimästi.

Hanna Pakarinen oli mahtava, todella hienosti vedetty esitys. Vaikka biisi oli hähän teiniangstinen, veti Hanna sen todella karismaattisesti ja uskottavasti. Jeee! Suomi oli Kreikan jälkeen menestynein Länsi-Euroopan maista (tai ex-länsiblokki). Se on hieno saavutus.

Kisoissa oli yllättävän hyviä biisejä. Viisut voi näköjään voittaa edelleen ihan vaan hyvällä laululla. Serbian esityksessä vain laulettiin, ei ollut paljasta pintaa, rajähdyksiä tai joukkotanssikuvioita.

Pari kauhunhetkeä piti kuitenkin kokea. Ensin siinä väliaikanumerossa alkoi uhkaavasti näyttää siltä että sieltä muna-kondomin sisältä hyppää esiin Jorma Uotinen. Viisukatsovalvojaisissa alkoi spontaani huuto: "Ei Jormaa, eiii, älkää päästäkö sitä esiin sieltä munasta!" Jorman pelko osoittautui aiheettomaksi, mutta minkä helvetin takia se joulupukki piti sinne änkeä? Kaikki muu meni niin hyvin, kuka perkele sen keksi?

Kaikki eivät osanneet iloita. Tomi Putaansuu oli pettynyt kun Euroviisut eivät muuttuneetkaan hevikisoiksi. Suomen euroviisufanikerhon puheenjohtaja haukkui kisat lyttyyn jo ennen niiden alkamista. Kuka olisi halunnut tällaisen ankeuttajan mukaan järjestelyihin? Arkin Ola ei ollut kovin hyvä häviäjä. Kisat olivat "paskakisat" eikä lavaste toiminut Olan mielestä kunnolla. Ola ei oikein päässyt vauhtiin eikä Arkin biisin kertosäe koskaan tullut. Pisteet olivat siihen nähden ihan kohtuulliset.

Eurovisut olivat suurin Helsingissä koskaan järjestetty yleisötapahtuma ja toi helsingistä parhaat puolet esille. Faneille, turisteille ja kaupunkilaisille oli ilmeisen hyvin kaikenlaista oheishappeningia. Uuttera viisukirjeenvaihtaja Elina kirjoitti unelmien Helsingin toteutuneen viikoksi. Kiitos Elinalle ansiokkaasta raportoinnista tapahtumien ytimestä. Oli se hienoa kuulla kahdenkymmenenviidentuhannen ihmisen laulavan eurovision tunnaria diudiu-versiona Senaatintorilla. Hyvä me!

klesana

Viikko on mennyt todella ankeissa merkeissä. Hankinen vire oli jo ennestään kehno, sitten iski selkäjumi. Koko alaselkä meni tuskalliseen kramppiin, enkä pystynyt kävelemään kunnolla enkä seisomaan suorassa. Tätä on käynyt joskus aikaisemminkin, mutta koskaan jumitus ei ole kestänyt kahta päivää kauemmin. Aikaisempien kertojen jäljitä minulla oli hyvät tropit, jotka eivät tällä kertaa meinenneet millään auttaa. Faijan ohjeiden mukaan yritin pysyä kevyessä liikkeessä, koska makaamalla ei selkä parane. Kolmantena jumituspäivänä alkoi kipeytyä kurkku ja nousi kova kuume.

Nielutulehdus on varmaan v-mäisin tauti, jota olen potenut. En tiennyt että sellaista kurkkukipua on olemassa, itku tuli kun yritti niellä, nukkumisesta ei puhettakaan. Aamulla kunnallisia jonotusmusiikkeja kuunneltuani painuin saman tien yksityiselle lääkärille (onneksi on vakuutukset kunnossa), joka määräsi kuurit tulehdukseen. Edessä oli dilemma, kipuläkkeitä ja antibiootteja ei saa syödä tyhjään mahaan, mutta syöminen oli mahdotonta ilman kivunlievitystä.

Toinen ongelma oli selkäkipu. Kovassa kuumeessa ei jaksa muuta kuin maata rötköttää, mutta selkäkivun uudelleen pahentuessa ei voinut jäädä sängyn pohjalle. Jotenkin onnistuin vaihtelemaan asentoa ja hyvin kevyesti venyttelemään, sekä nielemään alle jugurtit ja päälle pillerit. Nyt on kuuri sen verran iskenyt että parantuminen häämöttää. Sen verran karmeaa tämä on ollut että yritän kaikin keinoin estää tämän tarttumisen muihin. Olenkin pessyt käsiäni hullun lailla, vaihtanut kaikki käsipyyhkeet, pitänyt käteni erossa ruokailuvälineistä ja ruuista, sekä desinfioinut kämpän ovenkahvoista lavuaareihin. Toivottavasti se auttaisi, en halua ajatella mitä lasten sairastumisesta seuraisi.

Tämä viikko on taas tuonut mieleen ex-pomoni, ystäväni Jyrkin sairaskertomukset. Pystyn paremmin asettumaan hänen asemaansa ja olotilaansa säännöllisten kausihoitojen jälkeen. Minulla tämä on ollut alle viikon pituinen kärsimys, siihen nähden olen onnekas. Toivottavasti myös Jyrki pääsisi tänä vuonna eroon inhoista syöpähoidoista. Nyt näppäimistöä ja hiirtä desinfioimaan...

Hieno amerikka

Tiedämme television ja sanomalehtien perusteella että amerikkalaiset (Yhdysvaltojen asukkaat) ovat älyttömän lihavia, he ovat maailman pahimpia saastuttajia ja ampuvat toisiaan kouluissa ja kampuksilla. Amerikkalaiset sotivat eri puolilla maailmaa terrorismia vastaan, vaikka salamaniskut tappavat enemmän amerikkalaisia kuin terroristit.

Amerikkalaiset ovat tyhmiä ja heidän presidenttinsä vaikuttaa todella hölmöltä myös. Yli puolet amerikkalaisista uskoo edelleen että se oli Saddam, joka ne tornit räjäytti. Yli 40 miljoonaa amerikkaista kuuluu fundamentalistiseen kristilliseen oikeistoon, joka valtaa hyvää vauhtia republikaanipuoluetta.

Amerikkalaisissa elokuvissa ihmisten laseissa on mehun väristä litkua kun ollaan juovinaan punaviiniä - katsokaa itse, joka ikinen kerta. Eivätkö he muka tiedä miltä viini näyttää? Amerikkalaiset eivät ole vieläkään keksineet toimivaa äänestyskonetta ja presidentiksi valittiin toiseksi eniten ääniä saanut ehdokas. Silti he valvovat innokaasti vähemmän kehittyneiden maiden vaaleja. Amerikkalaisten terveydenhuoltojärjestelmä on maailman tehottomin ja oikeusjärjestelmä naurettava. Amerikkalaisten kansallispeli baseball on maailman tylsintä, löysän näköiset äijät lähinnä nojailevat mailoihinsa ja syljeskelevät naurettavan näköisissä housuissaan.

Ärsyttävintä amerikkalaisissa on se, että he aidosti kuvittelevat maansa olevan talo kukkulalla, kaikkien ihailun ja haaveiden kohde.

Koska Yhdysvallat on niin valtavan suuri maa, täytyy siellä olla paljon hienojakin asioita. Siellä ovat maailman parhaat yliopistot, rikas kirjallisuus ja kansojen yhteensulautumisen seurauksena mahtavaa musaa ja ruokia. Vaikka keskushallinto onkin mätä, siellä on satoja kaupunkeja ja kokonaisia osavaltioita, jotka ovat ilmoittaneet leikkaavansa reippaasti kasvihuonekaasupäästöjään.

Haluaisin lähteä joskus ottamaan selvää siitä hienosta Amerikasta, josta ei kerrota hesarissa tai A-studiossa. Siellä tapaisi varmasti myös todella fiksuja ihmisiä ja näkisi punapuita, isoja vaahteroita, mahtavia kanjoneita ja rannikoita. Siellä voisi kuunnella hyviä indie-bändejä, tavata ystävällisiä ihmisiä ja ihmetellä tekemisen meininkiä.

Kerran vielä, Paolo!

Onneksi englantilaista finaalia Mestareiden liigaan ei tullut. Kukaan ei olisi kestänyt siitä seurannutta brittien itsetyytyväisyyttä.

Eilinen peli oli hieno elämys. AC Milan pelasi Manchester Unitedin ulos lähes täydellisellä ensimmäisen puoliajan esityksellä. ManUn nuoria tähtiä odottivat Giuseppe Meazza-stadionilla kiihkeä kotiyleisö, taivaalla jyrisevät salamat ja viileän kokenut kotijoukkue. Taustalle olisi sopinut soimaan alkusoitto Verdin Kohtalon voima -oopperasta.

Milanin aluepuolustus oli niin tiivistä ja saumatonta, että se näytti vievän ilmatkin vierailijoiden keuhkoista. Kokeneen puolustuslinjan edessä Gennaro Gattuso ravasi hullun kiilto silmissä ja sylki suusta pärskyen kiinni vieraiden pelintekijöihin. Vanhan palkkamurhaajan oloinen Andrea Pirlo veteli naruja ja määräsi pelin vauhdin. Vanhan näädän, keskushyökkääjä Pippo inzaghin takana kaiken nähnyt Clarence Seedorf ja nuori mestari Kaka vaihtoivat jatkuvasti paikkoja ja pyörittivät hyökkäystä kiireettömän oloisina, kuin palloa olisivat heiltä tavoitelleet huippupelaajien sijaan naapurin lapset.

Italialaisten joukkueiden suuruus on usein ollut loiston sijaan sitä, että ne saavat vastustajan näyttämään huonolta. Romaa vastaan seitsemän maalia Old Traffordilla ampunut ManU ei ole tietääkseni koskaan tehnyt maalia Meazzalla, nytkin heidät paimennettiin puistopelaajien näköisiksi. Puolustuslinjasta puuttui oma suosikkini, kapteeni Paolo Maldini. Ennen ManUn kohtaamista Maldinilta kyseltiin miten hän aikoo pysyä huikean nopean ja taitava Ronaldon perässä, mutta hän suhtautui asiaan rauhallisesti. Maldini pelasi huipulla, Milanin edustusjoukkueessa jo 22-vuotta sitten kun Christiano Ronaldo syntyi. Hän on pelannut muiden muassa Gullitin, van Bastenin, Roberto Baggion, Rivaldon ja Tottin kanssa, nähnyt tähtien syttyvän ja sammuvan.

Italiasta ovat kotoisin maailman parhaat puolustajat, heidän linjansa jatkuu rikkumattomana Milanin punamustissa. Maldinin oppi-isä oli legendaarinen libero Franco Baresi. Nyt Maldinin vierellä paitsioansoja rakentaa eräs oman sukupolvensa suurista, Alessandro Nesta. Maldinin jalat alkavat 38-vuotiaana olla niin kolhiintuneet, ettei hän enää kovin kykene harjoittelemaan, mutta kun finaali Liverpoolia vastaan Ateenassa koittaa, on tuttu herrasmies jälleen keskiympyrässä kättelemässä Steven Gerrardia kapteenin nauha käsivarressaan.

Kerran vielä Paolo!