Kuuntelin päivittäistä infotarvettani täyttääkseni mainion radiotoimittajan Tuomas Enbusken vetämän keskustelun suomalaisesta romanikulttuurista. Tajusin että en tiedä Suomen toisesta virallisesta perinteisestä etnisestä vähemmistöstä juuri mitään - Tharin aavikon kansat tai Japanin Ainutkin ovat huomattavasti tutumpia.
Tietenkin olen nähnyt romaneja vaikka kuinka monta kertaa. Ensireaktio on ollut ennakkoluulo, paikallisjunassa pelkäsin nuorten romanien alkavan rettelöidä tai kaupassa mietin että onkohan niillä jo myymäläetsivä perässään. Viime vuonna oli ensimmäinen kerta kun puhuin romanin kanssa. Olin siis onnistunut elämään yli kolmekymmentä vuotta kohtaamatta yhtään romania tai kuulematta koskaan romanikieltä, vaikka olen valkolaiseksi varsin utelias ja sosiaalinen.
En muista nähneeni televisiossa yhtään romanikulttuuria käsittelevää dokumenttia tai lehdissä yhtään laajaa artikkelia. En muista koskaan nähneeni yhtään romania yhdessäkään kunnanvaltuustossa, mainoksessa tai televisiosarjan henkilönä. Elokuvissa ja populaariulttuurissa romanit ovat yleensä pahiksia: pikkukonnia tai edkkarien verikostavia heimolaisia. Mediassa romanit ovat esillä lähinnä rikosTV:n tyyppissä ohjelmissa tai rikosuutisoinneissa. Romaneista tulevatkin mieleen mersut, kansallispuvut, siisteys, viinan trokaaminen, varastelu, tangomarkkinat, ravit ja huoltoasemat.
Ei ole suuri ihme että romaneilla on edelleen tarvetta pitää etäisyyttä valtaväestöön. Radio-ohjelmasta selvisi muun muassa että Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla oli voimassa ns. hirttolaki, jonka mukaan vastaan tulevan romanin sai hirttää siltä seisomalta. Sama politiikka koski myös juutalaisia. Vuonna 1812 annettu julistus määräsi "vialliset kiertelevät tattarilaiset ja mustalaiset sekä muut pahatapaiset irtolaiset henkilöt, joista ei ole yleiseen työhön", säilytettäväksi: miehet Viaporin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneeseen. 1500-1800-luvuilla myös kirkko osallistui mustalaisvainoihin.
Romanit eivät tunnu pärjäävän kovin hyvin valtaväestön seassa Suomessa tai muissakaan maissa, ainakaan valtaväestön mittareilla. Helsingin seudun romanilapsista 60 % ei läpäise peruskoulua. Laulaja Rainer Frimanin ja sosiaalisektorilta tihkuvien arvioiden mukaan romanien tilanne ei ole häävi. Frimanin mukaan nuoret romanit omaksuvat valtakulttuurista lähinnä huonot puolet eivätkä romanien perinteiset hyveet, vanhempien kunnioittaminen tai sukulaisista huolehtiminen, ole enää entisellään. Samaa tosin valittavat keski-iän ylittäneet valkolaiset omistaan.
Wikipediassa on kohtuullisen ansiokkaan oloinen artikkeli Suomen romanien kulttuurista. Romanien keskinäinen tiukka hierarkia vaikuttaa tosiaan oudolta, nainen ei saisi olle miehen yläpuolella edes rullaportaissa. Imetyksen boikotoiminen ja ajatus synnyttäneen naisen saastuneisuudesta vaikuttavat kyllä todella kummallisilta tänä päivänä.
Mielipiteen muodostaminen on vaikeaa kun tietoa on niukasti. Romanit ovat suullisen perinteen kansaa, eivätkä he kummemmin itsestään kirjoita verkkosivuille tai aikakauslehtiin. Tarjolla on vain valtion virallista, hygieenistä tietoa. Mansefoorumille oli perustettu oikein kysymys- ja vastausfoorumi romanikulttuurin tutuksi tekemiseksi, vastaajina Tampereen seudun romanien edustajat. Sielläkin meininki oli, että romanikulttuuri on hieno asia, muttei siitä valkolaisten tarvitse liikaa tietää. Yksinkertaisimpiakaan tervehdyksiä ja romanikielisiä ilmauksia ei suostuta paljastamaan eikä tavoista kummemmin kerrota, puvuista pitäkööt valkolaisnaiset näppinsä erossa. Nettisivuista, kirjoista tai kansista ei taida mitään hyötyä olla, pitänee ottaa asia vaikka Kyöstin kanssa puheeksi.
maanantaina, huhtikuuta 16, 2007
suuntaa etsimässä
Minulta on nyt kovasti kyselty tulevaisuudensuunnitelmistani eduskuntatöiden loputtua. Vastaus on, etten tiedä. Minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä ryhdyn tekemään seuraavaksi.
Muutama asia minulle kuitenkin on selvinnyt. Olen huonommassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. En saa sormia maahan kun taivutan eteenpäin. En ole tehnyt mitään jännittävää ja romanttista vaimolleni liian pitkään aikaan, tai edes päässyt viettämään kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä mitä haluan tehdä, en myöskään tiedä mitä unelmia minulla on, tai edes onko niitä. En ole enää vähään aikaan ollut niin virkeä kuin mihin olen tottunut.
Näiden asioiden korjaaminen ja miettiminen on nyt päällimmäisenä mielessä.
Tämä kaikki ei sinänsä ole mikään ihme, vastaava elämäntilanne ajaa useimmat samaan jamaan. Takana on kuuden vuoden pätkä kokopäivätöitä (välillä kahta työtä), osa-aika-opiskelua (joka on onneksi ohi) ja kahden lapsen kasvua vauvasta päiväkoti-ikään. Olen selvinnyt ihan kohtuullisesti: olen edelleen naimisissa, olen valmistunut, olen lihonut vain vähän ja saanut olla lasten kanssa tosi paljon (olen ollut hommissa, joissa ei ole tarvinnut juuri ylitöitä tehdä).
Jotakuinkin kaikki valintani opintojen, harrastusten ja ammattien suhteen ovat olleet toimeentuloa ja perinteistä uraa ajatellen virheitä. Myös muiden kuin minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi näin kyvykäs ihminen ei ole päässyt ammatillisesti tämän pidemmälle. Siinä on yksi syy lisää miettiä tarkkaan mihin seuraavaksi ryhdyn.
Ehdin kokeilla valmistumisen jälkeen aikuiselämäni ensimmäistä lomapäivää, sellaista jona ei tarvitse opiskella. Se oli niin hienoa että haluan niitä lisää. Nyt kun lapset ovat olleet terveenä, olen päässyt viettämään joitain varsin joutilaita päiviä. Vietyäni lapset päiväkotiin olen lähtenyt aamulenkille Kaupin metsäpoluille, ensin kävellen, sitten juosten ja syvemmälle metsään. Kunto onkin jo parantunut pohjalukemista. Viime aikoina lähiympäristön tapahtumat ovat saaneet arvostamaan terveyttä entistäkin enemmän.
Edellisten töideni valtavasta päivittäisestä infoannoksesta en ole päässyt noin vain irti. Aleneva päiväannokseni on koostunut sanomalehdestä ja muutamasta päivittäisestä radiodokumentista, joita olen kuunnellut podcasteina lenkillä tai vaikka pyykkejä ripustaessa.
Tavoitteena on tila jossa saan takaisin fyysisen kuntoni ja liikkuvuuteni, sekä tulen toimeen jonkin aikaa ihan omine ajatuksineni ilman infoa ja toimintaa. Eiköhän se suunta siinä tilassa jo ala valjeta.
Muutama asia minulle kuitenkin on selvinnyt. Olen huonommassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. En saa sormia maahan kun taivutan eteenpäin. En ole tehnyt mitään jännittävää ja romanttista vaimolleni liian pitkään aikaan, tai edes päässyt viettämään kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä mitä haluan tehdä, en myöskään tiedä mitä unelmia minulla on, tai edes onko niitä. En ole enää vähään aikaan ollut niin virkeä kuin mihin olen tottunut.
Näiden asioiden korjaaminen ja miettiminen on nyt päällimmäisenä mielessä.
Tämä kaikki ei sinänsä ole mikään ihme, vastaava elämäntilanne ajaa useimmat samaan jamaan. Takana on kuuden vuoden pätkä kokopäivätöitä (välillä kahta työtä), osa-aika-opiskelua (joka on onneksi ohi) ja kahden lapsen kasvua vauvasta päiväkoti-ikään. Olen selvinnyt ihan kohtuullisesti: olen edelleen naimisissa, olen valmistunut, olen lihonut vain vähän ja saanut olla lasten kanssa tosi paljon (olen ollut hommissa, joissa ei ole tarvinnut juuri ylitöitä tehdä).
Jotakuinkin kaikki valintani opintojen, harrastusten ja ammattien suhteen ovat olleet toimeentuloa ja perinteistä uraa ajatellen virheitä. Myös muiden kuin minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi näin kyvykäs ihminen ei ole päässyt ammatillisesti tämän pidemmälle. Siinä on yksi syy lisää miettiä tarkkaan mihin seuraavaksi ryhdyn.
Ehdin kokeilla valmistumisen jälkeen aikuiselämäni ensimmäistä lomapäivää, sellaista jona ei tarvitse opiskella. Se oli niin hienoa että haluan niitä lisää. Nyt kun lapset ovat olleet terveenä, olen päässyt viettämään joitain varsin joutilaita päiviä. Vietyäni lapset päiväkotiin olen lähtenyt aamulenkille Kaupin metsäpoluille, ensin kävellen, sitten juosten ja syvemmälle metsään. Kunto onkin jo parantunut pohjalukemista. Viime aikoina lähiympäristön tapahtumat ovat saaneet arvostamaan terveyttä entistäkin enemmän.
Edellisten töideni valtavasta päivittäisestä infoannoksesta en ole päässyt noin vain irti. Aleneva päiväannokseni on koostunut sanomalehdestä ja muutamasta päivittäisestä radiodokumentista, joita olen kuunnellut podcasteina lenkillä tai vaikka pyykkejä ripustaessa.
Tavoitteena on tila jossa saan takaisin fyysisen kuntoni ja liikkuvuuteni, sekä tulen toimeen jonkin aikaa ihan omine ajatuksineni ilman infoa ja toimintaa. Eiköhän se suunta siinä tilassa jo ala valjeta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)