lauantaina, elokuuta 19, 2006

Olemme kasvaneet erilleen

Tänään on kauan odotettu päivä, valioliigakausi 2006-2007 alkaa muutaman tunnin päästä. Iloa himmentää se, että minä ja Chelsea olemme kasvaneet erillemme. Kymmenisen vuotta kestänyt intohimoinen suhde hiipui samalla tavalla kuin useimmat parisuhteet tutkimusten mukaan hiipuvat: maailmankatsomusten eroavaisuuteen ja puhumisen vähyyteen.

Ihastuin sinä keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Sittemmin maajoukkueeseen uuden pelityylin ja noitatohtorin tuonut Glenn Hoddle tuli valmentajaksi ja perässä seurasi liuta suosikkipelaajiani: Ruud Gullit, Gianfranco Zola ja Gianluca Vialli. Legendaarisen Gullitin olin nähnyt poikasena Helsingin olympiastadionilla, jolla hän lipui ylväästi ja kevyesti ohi Suomen puolustuksen. Minikokoinen Zola näytti britelle ennenäkemättömiä kikkoja, joita hän oli oppinut Napolissa mestari Maradonalta. Vialli ja Fabrizio Ravanelli hyökkäsivät Juventuksessa tehokkaana, mutta erikoisen kärkiparina; toinen oli kalju ja toinen harmaantunut.
Viallia ja minua yhdistävät myös historianopiskelu yliopistossa. Zola ja kumppanit tarjosivat ikimuistoisia hetkiä pelikentällä, niitä en unohda koskaan.

Chelsea ja minä olemme molemmat muuttuneet kymmenen vuoden aikana, sanoisin että Chelsea enemmän kuin minä. Minä urauduin entistä enemmän maailmanparannukseen kun Chelsea tapasi uusia ihmisiä ja antoi periksi rahan ja makean elämän houkutuksille. Olen katkera venäläiselle miljardöörille Roman Abramovichille ja kosmopoliitti Mourinholle, joita syytän lopullisesta erilleen kasvamisestamme. Chelsea tarjosi minulle parasta mitä rahalla voi saada: Desaillyn, Crespon, Colen, Drogban ja lopulta mestaruuden, mutta fiilis oli mennyt. Edes mestaruus ei enää tuntunut miltään.

Vaikka en usko että enää Englannista löydän Sitä Oikeaa, on kauden alku silti mahtavaa. Ja onhan minulla ikuisesti Azzurri!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aina kun mies puhuu noin kauniisti suhteestaan jalkapalloseuraan, rupeaa poskilihakseni nykimään ja silmä kostumaan.

Omalta osaltani rakastuminen kotimaiseen seuraan vuonna 1999 aiheutti sen, että en enää katsellut ulkomaan herkkuja samalla tavalla. Lapsuudesta ihannoimani Liverpool FC Se merkitsee minulle on toki yhä suurin suosikkini Valioliigassa ja Berlusconista sekä lahjonnasta huolimatta AC Milanin punamustaraitapaita herättää sympatiaa Serie A:ssa. Bundesliigan suhteen vierailu Berliinin Olympiastadionin jyhkeissä puitteissa viime lokakuussa teki minusta Hertha Berliniä symppaavan. Ja FC Barcelona nyt vaan on upean kaupungin upea seura. Silti mulle on aivan sama miten kullekin näistä lopulta käy maansa sarjassa.

Kaikista näistä elämää suuremmista seuroista huolimatta aion taas tänään nousta junaan ja matkustaa Tampereelle katsomaan omaa jengiäni. Se vaan on niin hienoa.

Anonyymi kirjoitti...

Kun en pysty editoimaan tekstiäni, niin pitää tähän perään heti korjata sen verran, että toisen kappaleen "Se merkitsee minulle" jäi tekstiin vahingossa... :-)