Haluan kiittää kahta musiikin suurmiestä, Freddie Mercurya ja Wolfgang Amadeus Mozartia, koska maailma ilman heitä olisi paljon ankeampi paikka.
Mozartia kuunnellessa tuntuu siltä kuin kaikessa olisi järkeä, ylitsepääsemättömät ongelmat kutistuvat ja rauha ja toiveikkuus valtaavat mielen. En ole uskonnollinen ihminen mutta Mozartin musiikki saa uskomaan hänen aikalaisiaan: että on Jumala joka valitsi välikappaleekseen tämän pienikokoisen pieruhuumorin ja uhkapelien ystävän. Tuloksena oli ylimaallisen kaunista, iloa ja helppoutta pursuavaa musiikkia.
Telkusta tuli samana iltana kaksi konserttia: Queen vuodelta 1986 ja aikamme kovimmaksi stadionviihdyttäjäksi mainostettu Robbie Williams livenä. Robbie on komea, Freddie enintään persoonallinen, Robbiella on hyvät hampaat, Freddie oli kasvattanut viikset purukalustonsa peitoksi. Robbiella on huima audiovisuaalinen show, Freddiellä oli värivalot, Robbiella tyylikkäät vaatteet, Freddiellä mattinykäsfarkut. Sen enempää vertailua ei ole reilua tehdä, koska Freddie oli maailman kovin rock-laulaja, jonka oli helppoa täyttää valtavat stadionit äänellään, egollaan ja karismallaan.
Live Aid -konsertin aikaan Queen oli jo pois muodista, mutta kun Freddie avasi äänensä täydellä Wembleyllä, totesivat muut tähdet backstage-alueella että jaaha, siinä meni show, kuka joutuu seuraavaksi. Henry Rollins totesi osuvasti että jos Nürnbergin puoluepäivillä olisi ollut bändi niin se olisi näyttänyt tuolta. Paitsi että Freddie oli huima showmies, teki hän myös kuolematonta musaa. On tietenkin sääli ettei Freddie tullut kunnolla kaapista ja Night at the Operan hullunrohkeus muuttui vähitellen takuuvarmaksi stadionrockiksi.
Joka tapauksessa, suosittelen jokaiselle työhaastatteluun menijälle psyykkaukseksi pientä annosta Freddie Mercurya, because darlings, We are the Champions!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti