Tänään on kauan odotettu päivä, valioliigakausi 2006-2007 alkaa muutaman tunnin päästä. Iloa himmentää se, että minä ja Chelsea olemme kasvaneet erillemme. Kymmenisen vuotta kestänyt intohimoinen suhde hiipui samalla tavalla kuin useimmat parisuhteet tutkimusten mukaan hiipuvat: maailmankatsomusten eroavaisuuteen ja puhumisen vähyyteen.Ihastuin sinä keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Sittemmin maajoukkueeseen uuden pelityylin ja noitatohtorin tuonut Glenn Hoddle tuli valmentajaksi ja perässä seurasi liuta suosikkipelaajiani: Ruud Gullit, Gianfranco Zola ja Gianluca Vialli. Legendaarisen Gullitin olin nähnyt poikasena Helsingin olympiastadionilla, jolla hän lipui ylväästi ja kevyesti ohi Suomen puolustuksen. Minikokoinen Zola näytti britelle ennenäkemättömiä kikkoja, joita hän oli oppinut Napolissa mestari Maradonalta. Vialli ja Fabrizio Ravanelli hyökkäsivät Juventuksessa tehokkaana, mutta erikoisen kärkiparina; toinen oli kalju ja toinen harmaantunut.
Viallia ja minua yhdistävät myös historianopiskelu yliopistossa. Zola ja kumppanit tarjosivat ikimuistoisia hetkiä pelikentällä, niitä en unohda koskaan.
Chelsea ja minä olemme molemmat muuttuneet kymmenen vuoden aikana, sanoisin että Chelsea enemmän kuin minä. Minä urauduin entistä enemmän maailmanparannukseen kun Chelsea tapasi uusia ihmisiä ja antoi periksi rahan ja makean elämän houkutuksille. Olen katkera venäläiselle miljardöörille Roman Abramovichille ja kosmopoliitti Mourinholle, joita syytän lopullisesta erilleen kasvamisestamme. Chelsea tarjosi minulle parasta mitä rahalla voi saada: Desaillyn, Crespon, Colen, Drogban ja lopulta mestaruuden, mutta fiilis oli mennyt. Edes mestaruus ei enää tuntunut miltään.
Vaikka en usko että enää Englannista löydän Sitä Oikeaa, on kauden alku silti mahtavaa. Ja onhan minulla ikuisesti Azzurri!
