hienoin lahja

Lapsuudenystävieni, kavereideni ja työkavereideni joukossa on ollut monta äärimmäisen lahjakasta ihmistä. Joku on ollut uskomattoman musikaalinen, toinen matemaattinen nero, kolmas huippulahjakas piirtäjä. Eräs ylitti kaikki pisterajat armeijan älykkyystesteissä, mutta heitti epähuomiossa kaappinsa avaimet roskikseen, kahdesti. Yksi ryökäle puolestaan on niin hyvännäköinen, ettei hänen tarvitse edes avata mittavaa sanaista arkkuaan saadakseen naiset lumoihinsa. Oli sellaisia, jotka voittivat kaikki urheilukilpailut pikajuoksusta kuulantyöntöön. Eräälle luokkakaverille olivat kaikki aineet helppoja, hän opiskeli vaihto-oppilasvuoden jälkeen lukion toisen vuoden oppimäärän kesämökillään muutamassa viikossa. Tällaiset renessanssi-ihmiset, jotka ovat kaiken lisäksi mukavia, ovat pahimpia – heiltä ei voi edes vihata hyvällä omallatunnolla.

Olen ihaillut veljeni toisin näkemisen kykyä ja keskittymiskykyä, joka voi sulkea pois koko ulkopuolisen maailman mielipiteineen. Verbaalisessa kyvyssä veli on myös sitä luokkaa että välillä on vain naurettava ääneen sanallisen vuoristoradan kyydissä. Pomossa puolestaan yhdistyvät loputon uteliaisuus ja ällistyttävä asioiden omaksumiskyky.

Suuri lahja voi olla myös taakka, yli-innokkaat sukulaiset tai vanhemmat voivat kasata pienen ihmelapsen päälle suuria odotuksia tai evät ymmärrä, ettei yhden lajin lahjakkuus tee lapsesta ikäistään kypsempää. Joidenkin huippulahjakkaiden elämänmenon perusteella on näyttänyt, että siellä missä ovat kirkkaimmat valot, ovat myös synkimmät varjot.

Vaikka olen ajatellut olevani onnellisen keskinkertainen, on olemassa yksi lahja jota olen aidosti kadehtinut. Eräs ystäväni on siunattu omalaatuisella tavalla, hän näyttää olevan vailla protestanttisen miehen taakkaa. Jos miehen ahdas sukupuolirooli, työelämän menestyspaineet ja perheen odotukset ovat Matrix, on hän Neo. Nolostuminen ja häpeileminen tuntuvat olevan hänelle tuntemattomia asioita. Aluksi mietin että hän hukkasi kykyjään kun ei pinnistellyt diplomi-insinööriksi. Sittemmin tajusin että hän tarttuu hetkeen ja käyttää kykyjään mielekkyyteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Hänen seurassaan tulen hyvälle tuulelle ja asiat näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan. Ei hän ole maailmasta irrallaan, maailma vain ei ole saanut häntä kiinni. Toivon ettei koskaan saakaan.