Kummisetä on poissa

Tänään oli uutisissa järkyttävä uutinen, James Brown, Soulin Kummisetä, Mr. Dynamite, the Hardest Working Man in Show Business, Minister of The New New Super Heavy Funk on kuollut. Eihän se sinänsä ole ihme että 73-vuotias, rankan elämän elänyt ja vuodessa sata keikkaa vetävä äijä heittää lusikan nurkkaan. Jotkut tuntuvat kuitenkin olleen aina kuvioissa vetelemässä naruista, ja heidän pysyessään maailma tuntuu olevan mallillaan. James on ikuinen samaan tapaan kuin Kekkonen, Elvis, Fidel Castro tai Juice, joskin James on näistä minulle tärkein.

James Brown oli vanhan koulukunnan soulmiehiä, hän aloitti hommissa puuvillapelloilla ja kengänkiillottajana ja kävi istumassa nuorisovankilassa. Onneksi jalkavamma pilasi lupaavan urheilu-uran ja Jamesin oli pakko keskittyä musiikkiin, jonka perusteet hän oppi gospel-kuorossa.

James lähti kulkemaan omia polkujaan rotuerottelun aikana, jona tähdet vetivät sliipattua motown-soulia tötterökampauksissaan. Rytmi oli aina Jamesille numero ykkönen, ja neljästä tahdista ykkönen oli se jolla kumahti. Vuoden 1961 hitissä Night Train ei ollut montaa riviä sanoja ja nekin olivat mukana lähinnä rytmin ja fiilistelyn takia. Cold Sweatissa 1967 ei ollut enää juuri sointuvaihteluita, hikeä ja ähinää sitäkin enemmän. Ähinä ja järkyttävä alkuvoima mullistivat aikanaan minun ja veljeni, esipuberteettisten espoolaisnörttien äänimaiseman. Minun kohdallani ratkaiseva käänne hikisen rytmin suuntaan oli aloittelevan Eternal Erectionin keikka, jolla Saara Soisalo soitti DJ:nä funk-aarteita. Omina DJ-iltoinani minulla on ollut oikeastaan vain yksi vakiobiisi, Too Funky in Here. Biisin levyttämisvuosi 1979 oli discon kulta-aikaa ja Jamesin ura pohjalukemissaan, mutta pohjaltakin jysähti mahtava rytmin ilosanomaa julistava discofunk-pläjäys (levyn nimi oli jamesmaisen vaatimaton The Original Disco Man).

James Brown oli laulajana raa´an alkuvoimainen soul shouter, tanssijana ilmiömäinen ja esiintyjänä sähköisen karismaattinen. Jamesin itsensä mielestä ilman James Brownia (hän tykkäsi käyttää itsestään kolmatta persoonaa) ei olisi ollut funkia, discoa, eikä hip hopiakaan, eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Miles Davis piti Brownia innoittajanaan, nuori Michael Jackson opiskeli tämän jalkakikat ja tavan rytmittää biisejä huudoilla ja ähkäisyillä. Brownin laulutapa rytmin ehdoilla oli pohjustamassa rapin syntyä, Curtis Blow on kutsunut Give It Up Or Turnit A Loosea (1969) hip hopin kansallislauluksi.

James oli bändinjohtajana kunnianhimoinen ja kova. Hänellä oli tapanaan sakottaa soittajiaan vääristä nuoteista tai mokista. Kun James ähkäisi kesken funkin gotcha! tiesi joku soittajista tilipussinsa kevenevän. Kun hän huusi jonkun bändiläisen nimen, piti tämän heittää välittömästi improvisoitu soolo tai riffi. Ei ihme että Brownin bändi lakkoili usein tai soittajia lähti kävelemään, usein palatakseen myöhemmin takaisin ruotuun. Kovassa koulussa jalostui monta huippusoittajaa, esimerkiksi bassokuningas Bootsy Collins napattiin bändiin lähestulkoon koulun penkiltä. Bootsy sai myöhemmin Jamesilta kenkää huonon happotripin takia - legendan mukaan hän luuli bassonsa muuttuvan käärmeeksi ja pakeni lavalta kesken keikkaa.

On harmi että Jamesista muistetaan huumehörhöilyt ja väkivaltaisuus, joihon hän vajosi uransa aallonpohjassa. Huippuaikoinaan hän suhtautui erittäin kielteisesti huumeisiin ja viinaan, eikä antanut niiden pilata omaa tai bändinsä suoritusta. Brown oli rauhoittamassa mellakointia Martin Luther Kingin murhan jälkeen 1968, hän järjesti tukikonsertteja mustien poliittisille järjestöille ja omisti radioasemia, joilla soitettiin mustaa musiikkia, myös tietenkin hänen omaansa. Odotan innolla Spike Leen James Brown-leffaa, toivottavasti siitä tulee yhtä hikinen ja kiinnostava kuin Kummisedän elämästäkin.