Kuuntelin päivittäistä infotarvettani täyttääkseni mainion radiotoimittajan Tuomas Enbusken vetämän keskustelun suomalaisesta romanikulttuurista. Tajusin että en tiedä Suomen toisesta virallisesta perinteisestä etnisestä vähemmistöstä juuri mitään - Tharin aavikon kansat tai Japanin Ainutkin ovat huomattavasti tutumpia.
Tietenkin olen nähnyt romaneja vaikka kuinka monta kertaa. Ensireaktio on ollut ennakkoluulo, paikallisjunassa pelkäsin nuorten romanien alkavan rettelöidä tai kaupassa mietin että onkohan niillä jo myymäläetsivä perässään. Viime vuonna oli ensimmäinen kerta kun puhuin romanin kanssa. Olin siis onnistunut elämään yli kolmekymmentä vuotta kohtaamatta yhtään romania tai kuulematta koskaan romanikieltä, vaikka olen valkolaiseksi varsin utelias ja sosiaalinen.
En muista nähneeni televisiossa yhtään romanikulttuuria käsittelevää dokumenttia tai lehdissä yhtään laajaa artikkelia. En muista koskaan nähneeni yhtään romania yhdessäkään kunnanvaltuustossa, mainoksessa tai televisiosarjan henkilönä. Elokuvissa ja populaariulttuurissa romanit ovat yleensä pahiksia: pikkukonnia tai edkkarien verikostavia heimolaisia. Mediassa romanit ovat esillä lähinnä rikosTV:n tyyppissä ohjelmissa tai rikosuutisoinneissa. Romaneista tulevatkin mieleen mersut, kansallispuvut, siisteys, viinan trokaaminen, varastelu, tangomarkkinat, ravit ja huoltoasemat.
Ei ole suuri ihme että romaneilla on edelleen tarvetta pitää etäisyyttä valtaväestöön. Radio-ohjelmasta selvisi muun muassa että Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla oli voimassa ns. hirttolaki, jonka mukaan vastaan tulevan romanin sai hirttää siltä seisomalta. Sama politiikka koski myös juutalaisia. Vuonna 1812 annettu julistus määräsi "vialliset kiertelevät tattarilaiset ja mustalaiset sekä muut pahatapaiset irtolaiset henkilöt, joista ei ole yleiseen työhön", säilytettäväksi: miehet Viaporin työlaitokseen ja naiset Turun kehruuhuoneeseen. 1500-1800-luvuilla myös kirkko osallistui mustalaisvainoihin.
Romanit eivät tunnu pärjäävän kovin hyvin valtaväestön seassa Suomessa tai muissakaan maissa, ainakaan valtaväestön mittareilla. Helsingin seudun romanilapsista 60 % ei läpäise peruskoulua. Laulaja Rainer Frimanin ja sosiaalisektorilta tihkuvien arvioiden mukaan romanien tilanne ei ole häävi. Frimanin mukaan nuoret romanit omaksuvat valtakulttuurista lähinnä huonot puolet eivätkä romanien perinteiset hyveet, vanhempien kunnioittaminen tai sukulaisista huolehtiminen, ole enää entisellään. Samaa tosin valittavat keski-iän ylittäneet valkolaiset omistaan.
Wikipediassa on kohtuullisen ansiokkaan oloinen artikkeli Suomen romanien kulttuurista. Romanien keskinäinen tiukka hierarkia vaikuttaa tosiaan oudolta, nainen ei saisi olle miehen yläpuolella edes rullaportaissa. Imetyksen boikotoiminen ja ajatus synnyttäneen naisen saastuneisuudesta vaikuttavat kyllä todella kummallisilta tänä päivänä.
Mielipiteen muodostaminen on vaikeaa kun tietoa on niukasti. Romanit ovat suullisen perinteen kansaa, eivätkä he kummemmin itsestään kirjoita verkkosivuille tai aikakauslehtiin. Tarjolla on vain valtion virallista, hygieenistä tietoa. Mansefoorumille oli perustettu oikein kysymys- ja vastausfoorumi romanikulttuurin tutuksi tekemiseksi, vastaajina Tampereen seudun romanien edustajat. Sielläkin meininki oli, että romanikulttuuri on hieno asia, muttei siitä valkolaisten tarvitse liikaa tietää. Yksinkertaisimpiakaan tervehdyksiä ja romanikielisiä ilmauksia ei suostuta paljastamaan eikä tavoista kummemmin kerrota, puvuista pitäkööt valkolaisnaiset näppinsä erossa. Nettisivuista, kirjoista tai kansista ei taida mitään hyötyä olla, pitänee ottaa asia vaikka Kyöstin kanssa puheeksi.
maanantaina, huhtikuuta 16, 2007
suuntaa etsimässä
Minulta on nyt kovasti kyselty tulevaisuudensuunnitelmistani eduskuntatöiden loputtua. Vastaus on, etten tiedä. Minulle ei ole vielä selvinnyt, mitä ryhdyn tekemään seuraavaksi.
Muutama asia minulle kuitenkin on selvinnyt. Olen huonommassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. En saa sormia maahan kun taivutan eteenpäin. En ole tehnyt mitään jännittävää ja romanttista vaimolleni liian pitkään aikaan, tai edes päässyt viettämään kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä mitä haluan tehdä, en myöskään tiedä mitä unelmia minulla on, tai edes onko niitä. En ole enää vähään aikaan ollut niin virkeä kuin mihin olen tottunut.
Näiden asioiden korjaaminen ja miettiminen on nyt päällimmäisenä mielessä.
Tämä kaikki ei sinänsä ole mikään ihme, vastaava elämäntilanne ajaa useimmat samaan jamaan. Takana on kuuden vuoden pätkä kokopäivätöitä (välillä kahta työtä), osa-aika-opiskelua (joka on onneksi ohi) ja kahden lapsen kasvua vauvasta päiväkoti-ikään. Olen selvinnyt ihan kohtuullisesti: olen edelleen naimisissa, olen valmistunut, olen lihonut vain vähän ja saanut olla lasten kanssa tosi paljon (olen ollut hommissa, joissa ei ole tarvinnut juuri ylitöitä tehdä).
Jotakuinkin kaikki valintani opintojen, harrastusten ja ammattien suhteen ovat olleet toimeentuloa ja perinteistä uraa ajatellen virheitä. Myös muiden kuin minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi näin kyvykäs ihminen ei ole päässyt ammatillisesti tämän pidemmälle. Siinä on yksi syy lisää miettiä tarkkaan mihin seuraavaksi ryhdyn.
Ehdin kokeilla valmistumisen jälkeen aikuiselämäni ensimmäistä lomapäivää, sellaista jona ei tarvitse opiskella. Se oli niin hienoa että haluan niitä lisää. Nyt kun lapset ovat olleet terveenä, olen päässyt viettämään joitain varsin joutilaita päiviä. Vietyäni lapset päiväkotiin olen lähtenyt aamulenkille Kaupin metsäpoluille, ensin kävellen, sitten juosten ja syvemmälle metsään. Kunto onkin jo parantunut pohjalukemista. Viime aikoina lähiympäristön tapahtumat ovat saaneet arvostamaan terveyttä entistäkin enemmän.
Edellisten töideni valtavasta päivittäisestä infoannoksesta en ole päässyt noin vain irti. Aleneva päiväannokseni on koostunut sanomalehdestä ja muutamasta päivittäisestä radiodokumentista, joita olen kuunnellut podcasteina lenkillä tai vaikka pyykkejä ripustaessa.
Tavoitteena on tila jossa saan takaisin fyysisen kuntoni ja liikkuvuuteni, sekä tulen toimeen jonkin aikaa ihan omine ajatuksineni ilman infoa ja toimintaa. Eiköhän se suunta siinä tilassa jo ala valjeta.
Muutama asia minulle kuitenkin on selvinnyt. Olen huonommassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. En saa sormia maahan kun taivutan eteenpäin. En ole tehnyt mitään jännittävää ja romanttista vaimolleni liian pitkään aikaan, tai edes päässyt viettämään kahdenkeskeistä aikaa. En tiedä mitä haluan tehdä, en myöskään tiedä mitä unelmia minulla on, tai edes onko niitä. En ole enää vähään aikaan ollut niin virkeä kuin mihin olen tottunut.
Näiden asioiden korjaaminen ja miettiminen on nyt päällimmäisenä mielessä.
Tämä kaikki ei sinänsä ole mikään ihme, vastaava elämäntilanne ajaa useimmat samaan jamaan. Takana on kuuden vuoden pätkä kokopäivätöitä (välillä kahta työtä), osa-aika-opiskelua (joka on onneksi ohi) ja kahden lapsen kasvua vauvasta päiväkoti-ikään. Olen selvinnyt ihan kohtuullisesti: olen edelleen naimisissa, olen valmistunut, olen lihonut vain vähän ja saanut olla lasten kanssa tosi paljon (olen ollut hommissa, joissa ei ole tarvinnut juuri ylitöitä tehdä).
Jotakuinkin kaikki valintani opintojen, harrastusten ja ammattien suhteen ovat olleet toimeentuloa ja perinteistä uraa ajatellen virheitä. Myös muiden kuin minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi näin kyvykäs ihminen ei ole päässyt ammatillisesti tämän pidemmälle. Siinä on yksi syy lisää miettiä tarkkaan mihin seuraavaksi ryhdyn.
Ehdin kokeilla valmistumisen jälkeen aikuiselämäni ensimmäistä lomapäivää, sellaista jona ei tarvitse opiskella. Se oli niin hienoa että haluan niitä lisää. Nyt kun lapset ovat olleet terveenä, olen päässyt viettämään joitain varsin joutilaita päiviä. Vietyäni lapset päiväkotiin olen lähtenyt aamulenkille Kaupin metsäpoluille, ensin kävellen, sitten juosten ja syvemmälle metsään. Kunto onkin jo parantunut pohjalukemista. Viime aikoina lähiympäristön tapahtumat ovat saaneet arvostamaan terveyttä entistäkin enemmän.
Edellisten töideni valtavasta päivittäisestä infoannoksesta en ole päässyt noin vain irti. Aleneva päiväannokseni on koostunut sanomalehdestä ja muutamasta päivittäisestä radiodokumentista, joita olen kuunnellut podcasteina lenkillä tai vaikka pyykkejä ripustaessa.
Tavoitteena on tila jossa saan takaisin fyysisen kuntoni ja liikkuvuuteni, sekä tulen toimeen jonkin aikaa ihan omine ajatuksineni ilman infoa ja toimintaa. Eiköhän se suunta siinä tilassa jo ala valjeta.
tiistaina, maaliskuuta 27, 2007
vuodet Kasvimaalla
Nyt se on ohi, valtiopäiväkausi Jyrkin avustajana. Neljä vuotta menivät nopeasti, niiden aikana tapahtui paljon sekä töissä että siviilissä. Perheeseeni syntyi kaksi lasta ja kaksi gradua, muutimme toiseen kaupunkiin.Jyrki eli mukana isoissa elämänmuutoksissani, saatoin hoitaa sairastuneita lapsia tai tehdä työn ohella gradua joustavammin kuin monessa muussa työssä olisin voinut. Tästä olen Jyrkille ikuisesti kiitollinen. Myös minä olen elänyt voimakkaasti Jyrkin elämänmuutoksissa, kansanedustajuudessa ja totuttelussa elämään sairauden kanssa. Välillä nosteltiin yhdessä shampanjalaseja voittojen kunniaksi ja välillä vastailtiin toimittajien uteluihin syövästä.
Ainakaan meidän tiimissämme työsuhteemme ei ollut mitenkään tiukan ammatillinen. Mielestäni avustajan tehtävänä on edustajan kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja työolosuhteista huolehtiminen. Jos edustaja ei voi hyvin, hän ei kykene luovuuteen eikä yhteiskuntaa uudistavien ajatusten ja aloitteiden esittämiseen. Jyrki on todellakin kyennyt, hän on ollut yksi näkyvimmistä ensimmäisen kauden edustajista. On hienoa lähteä tietäen että Jyrki on jatkossakin hyvissä käsissä, Petteri Nisula siirtyi hänen avustajakseen Merikukan leivistä.
Eduskunnassa oppi lukemaan päätöksentekosysteemiä, vaalitiimiharrastuksissa pääsin yhä syvemmälle kampanjoinnin saloihin. Jyrkin avustajana pääsin oppimaan muun muassa työelämän muutoksesta, verkkoyhteisöistä ja tietoyhteiskunnasta, mutta ennen kaikkea innostuksen voimasta ja hauskuudesta. Innostus ja uteliaisuus ovat Jyrkille ehtymättömiä luonnonvaroja ja parantumatonta ja tarttuvaa laatua, toisin kuin se toinen tauti.
Varsinkin monista oman eduskuntaryhmän työtovereista tuli rakkaita ystäviä, joiden seuraa on kovasti ikävä. Eduskunta on työpaikkana kiehtova, historiaa ja merkityksiä tihkuva. Vihreiden ryhmässä myös avustajat pääsevät osallistumaan ryhmäkokouksiin. Se tarkoittaa monella tavalla politiikan sisäpiiriläisyyttä, jota sitäkin tulee ikävä. Monena päivänä näiden ihmisten seurassa ja merkittävien tapahtumien huminassa olisin ollut valmis maksamaan siitä lystistä.
tiistaina, maaliskuuta 20, 2007
Nuoriso, perkele - osa II
Niinhän siinä sitten kävi. Yli 60-vuotiaiden osuus tuplaantui uudessa eduskunnassa, alle 30-vuotiaita valittiin kaksi (viime vaaleissa 6, sitä edellisissä 12). Oraksen hieno äänimäärä ja läpimeno ilahduttivat. Myös eduskunnan nuorin kansanedustaja, 24-vuotias Tuomo Puumala on aika epeli. Armoton Kokkolan palloveikkojen kannattaja on edennyt vaatimattomista lähtökohdista kaupunginvaltuuston puheenjohtaksi ja kansanedustajaksi.
Kansanedustajien ja äänestäjien varallisuuden välinen kuilu kasvoi jälleen näissä vaaleissa. Kansanedustajien vaalirahoitusselvitykset tulevat kertomaan jälleen kasvaneista henkilökohtaisista kampanjabudjeteista. Juuri muuta selvitykset eivät sitten kerrokaan, poliitikkojen ei tarvitse käytännössä kertoa miten ja keneltä ovat rahansa saaneet. Vaalirahoituksen voi järjestää helposti niin etteivät rahoittajat paljastu, eikä ilmoitusten oikeellisuutta valvota edes pistokokein. Ei ole mikään yllätys että eniten rahaa käyttäneet ehdokkaat löytyvät voittoisien porvaripuolueiden riveistä.
Vielä huutavampi vaalijärjestelmämme epäkohta on vaalipiirijärjestelmän toimimattomuus. Kaikki puolueet ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä että pienten vaalipiirien järjesttömiksi kohonneet äänikynnykset pitää korjata, mutta epäkohdasta hyötyvät punamultapuolueet ovat lykänneet muutokset aina vaalien yli. Nyt vaalijärjestelmän marttyyriksi päätyi Tarja Cronberg, joka putosi 180 äänen marginaalilla eduskunnasta, vaikka sai vaalipiirissään toiseksi eniten ääniä.
On myös karmea sääli ettei Suomi saanut Zahra Abdullasta vieläkään historiansa ensimmäistä maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa. Jos jotain positiivista hakee vihreiden vaalivoiton lisäksi, niin naisten määrän kasvu eduskunnassa ilahduttaa. Myös eduskunnan jalkapallojoukkue sai kovia vahvistuksia. Ville Niinistö on taitava ja hyväkuntoinen pelaaja, Paavo Arhinmäki ja Tuomo Puumala ovat entisinä pelimiehinä hekin vahvistuksia, kunhan laihduttavat sen verran että jaksavat juosta pallon perässä. Paavonkaan ei vähään aikaan tarvitse kiertää lähiökuppiloissa agitoimassa. Laihdutusvinkkejä pojat voivat kysellä vaikka sutjakoituneelta Antti Kaikkoselta.
Markku Uusipaavalniemi ja Nokian työväenpainija Marko Asell tuovat kovakuntoisina urheilijoina uutta säpinää maalineduskahinoihin. RKP:n Stefan Wallin on hyväkuntoisena Aston Villan kannattajana myös jonkintasoinen vahvistus. Eduskunnan naisten pelitaidot ovat minulle Tuija Braxia lukuunottamatta toistaiseksi arvoitus.
Oikeiston marssi oli hurja ja samoin vasemmiston alamäki. En todellakaan nähnyt ennalta miten vaaleissa tulisi käymään, uskoin demareiden pystyvän säilyttämään paremmin asemiaan negaatiokampanjallaan eläköityvän äänestäjäkunnan mielissä.
Porvarihallitus näyttää vääjäämättömältä, vaikka hallitusneuvotteluissa Kepu ja puoluesihteeri Iso K kilpailuttavat hallituskumppaninsa kipurajoille asti. Viimeksi tilanne toinen, kun pitkän opposition näännyttämät kepulaiset suostuivat demareiden nylkyriehtoihin hallitukseen päästäkseen. Nyt Kokoomuksella on sama hinku hallitukseen, ehdot saavat olla karmeat jotta omille kannattajielle voitaisiin perustella hallituksen ulkopuolelle jääminen.
Demarien tappio oli niin raju että sitä on kerta kaikkiaan mentävä parantelemaan oppositioon. Vasemmistoliitolla ei liioin ole asiaa hallitukseen. Apupuolueita tarvittaneen kaksi kappaletta jos hallituspohjaksi halutaan 120 paikkaa eduskunnasta. RKP apuyöränä ei taida aivan riittää, onneksi. Uskon että Vihreistä ollaan tällä kertaa kiinnostuneita hallituskumppanina. Puhdas porvarihallitus, jossa olisi Kepun ja Kokoomuksen lisäksi RKP ja Kristilliset, kuulostaa karmivalta. Ihmiskilviksi ei Vihreidenkään kannata lähteä, mutta porvarihallituksessakin olisi mahdollista edistää monia Vihreille tärkeitä asioita.
Vasemmiston tilanne näyttää surkealta. Demareiden pahin ongelma ei mielestäni ole vaalitulos vaan yleinen pysähtyneisyys. Entinen uudistajapuolue tuntuu jämähtäneen menneen maailman tunnelmiin, jotka havainnollistuvat puolueen johtohenkilöissä ja esimerkiksi työväentalon vaalitilaisuudessa. Ketkä ovat ne nousevat kyvyt, jotka tekisivät järjestönharmaasta sosialidemokratiasta ihmiskasvoisempaa ja nykyaikaisempaa? Hiljaista on kykyrintamalla.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä on kolme naista, Paavo Arhinmäki ja liuta äijiä. Tulevaisuus ei todellakaan ole ensimmäinen sana, joka Vasemmistoliitosta tulee mieleen.
Vasemmiston alennustila on valitettava. Kumppaneita ympäristön puolustamiseen, tasa-arvon edistämiseen, tai vähäosaisten puolustamiseen on yleensä saanut etsiä vasemmalta.
Vihreiden tulevaisuus näyttää valoisalta, nuoria huipputyyppejä tunkee ovista ja ikkunoista. Eduskuntaryhmän nuorista tähdistä Ville Niinistö, Oras Tynkkynen, Anni Sinnemäki ja Johanna Sunuvuori ovat jo nyt valmiita melkein mihin tahansa haasteisiin. Vaalijärjestelmän väistämätön muutos tukee Vihreitä. Meillä alkaa olla myös sama tilanne kuin Suomen jalkapallon veikkausliigalla: kovat paluumuuttajat Euroopan kentiltä nostavat sarjan tasoa, samoin Arkadianmäen ammattilaisista osa palaa dynamoiksi piirisarjoihin. Myös kampanjoinnissa Vihreät eivät enää häviä muille, kasvavasta jäsenkunnasta porukkaa riittää kaduille ja porukassa on nuoria ja kokeneita kampanjatyöläisiä. Haasteena onkin säilyttää puolueen tinkimättömyys ja räväkkyys.
Kansanedustajien ja äänestäjien varallisuuden välinen kuilu kasvoi jälleen näissä vaaleissa. Kansanedustajien vaalirahoitusselvitykset tulevat kertomaan jälleen kasvaneista henkilökohtaisista kampanjabudjeteista. Juuri muuta selvitykset eivät sitten kerrokaan, poliitikkojen ei tarvitse käytännössä kertoa miten ja keneltä ovat rahansa saaneet. Vaalirahoituksen voi järjestää helposti niin etteivät rahoittajat paljastu, eikä ilmoitusten oikeellisuutta valvota edes pistokokein. Ei ole mikään yllätys että eniten rahaa käyttäneet ehdokkaat löytyvät voittoisien porvaripuolueiden riveistä.
Vielä huutavampi vaalijärjestelmämme epäkohta on vaalipiirijärjestelmän toimimattomuus. Kaikki puolueet ovat olleet liikuttavan yksimielisiä siitä että pienten vaalipiirien järjesttömiksi kohonneet äänikynnykset pitää korjata, mutta epäkohdasta hyötyvät punamultapuolueet ovat lykänneet muutokset aina vaalien yli. Nyt vaalijärjestelmän marttyyriksi päätyi Tarja Cronberg, joka putosi 180 äänen marginaalilla eduskunnasta, vaikka sai vaalipiirissään toiseksi eniten ääniä.
On myös karmea sääli ettei Suomi saanut Zahra Abdullasta vieläkään historiansa ensimmäistä maahanmuuttajataustaista kansanedustajaa. Jos jotain positiivista hakee vihreiden vaalivoiton lisäksi, niin naisten määrän kasvu eduskunnassa ilahduttaa. Myös eduskunnan jalkapallojoukkue sai kovia vahvistuksia. Ville Niinistö on taitava ja hyväkuntoinen pelaaja, Paavo Arhinmäki ja Tuomo Puumala ovat entisinä pelimiehinä hekin vahvistuksia, kunhan laihduttavat sen verran että jaksavat juosta pallon perässä. Paavonkaan ei vähään aikaan tarvitse kiertää lähiökuppiloissa agitoimassa. Laihdutusvinkkejä pojat voivat kysellä vaikka sutjakoituneelta Antti Kaikkoselta.
Markku Uusipaavalniemi ja Nokian työväenpainija Marko Asell tuovat kovakuntoisina urheilijoina uutta säpinää maalineduskahinoihin. RKP:n Stefan Wallin on hyväkuntoisena Aston Villan kannattajana myös jonkintasoinen vahvistus. Eduskunnan naisten pelitaidot ovat minulle Tuija Braxia lukuunottamatta toistaiseksi arvoitus.
Oikeiston marssi oli hurja ja samoin vasemmiston alamäki. En todellakaan nähnyt ennalta miten vaaleissa tulisi käymään, uskoin demareiden pystyvän säilyttämään paremmin asemiaan negaatiokampanjallaan eläköityvän äänestäjäkunnan mielissä.
Porvarihallitus näyttää vääjäämättömältä, vaikka hallitusneuvotteluissa Kepu ja puoluesihteeri Iso K kilpailuttavat hallituskumppaninsa kipurajoille asti. Viimeksi tilanne toinen, kun pitkän opposition näännyttämät kepulaiset suostuivat demareiden nylkyriehtoihin hallitukseen päästäkseen. Nyt Kokoomuksella on sama hinku hallitukseen, ehdot saavat olla karmeat jotta omille kannattajielle voitaisiin perustella hallituksen ulkopuolelle jääminen.
Demarien tappio oli niin raju että sitä on kerta kaikkiaan mentävä parantelemaan oppositioon. Vasemmistoliitolla ei liioin ole asiaa hallitukseen. Apupuolueita tarvittaneen kaksi kappaletta jos hallituspohjaksi halutaan 120 paikkaa eduskunnasta. RKP apuyöränä ei taida aivan riittää, onneksi. Uskon että Vihreistä ollaan tällä kertaa kiinnostuneita hallituskumppanina. Puhdas porvarihallitus, jossa olisi Kepun ja Kokoomuksen lisäksi RKP ja Kristilliset, kuulostaa karmivalta. Ihmiskilviksi ei Vihreidenkään kannata lähteä, mutta porvarihallituksessakin olisi mahdollista edistää monia Vihreille tärkeitä asioita.
Vasemmiston tilanne näyttää surkealta. Demareiden pahin ongelma ei mielestäni ole vaalitulos vaan yleinen pysähtyneisyys. Entinen uudistajapuolue tuntuu jämähtäneen menneen maailman tunnelmiin, jotka havainnollistuvat puolueen johtohenkilöissä ja esimerkiksi työväentalon vaalitilaisuudessa. Ketkä ovat ne nousevat kyvyt, jotka tekisivät järjestönharmaasta sosialidemokratiasta ihmiskasvoisempaa ja nykyaikaisempaa? Hiljaista on kykyrintamalla.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä on kolme naista, Paavo Arhinmäki ja liuta äijiä. Tulevaisuus ei todellakaan ole ensimmäinen sana, joka Vasemmistoliitosta tulee mieleen.
Vasemmiston alennustila on valitettava. Kumppaneita ympäristön puolustamiseen, tasa-arvon edistämiseen, tai vähäosaisten puolustamiseen on yleensä saanut etsiä vasemmalta.
Vihreiden tulevaisuus näyttää valoisalta, nuoria huipputyyppejä tunkee ovista ja ikkunoista. Eduskuntaryhmän nuorista tähdistä Ville Niinistö, Oras Tynkkynen, Anni Sinnemäki ja Johanna Sunuvuori ovat jo nyt valmiita melkein mihin tahansa haasteisiin. Vaalijärjestelmän väistämätön muutos tukee Vihreitä. Meillä alkaa olla myös sama tilanne kuin Suomen jalkapallon veikkausliigalla: kovat paluumuuttajat Euroopan kentiltä nostavat sarjan tasoa, samoin Arkadianmäen ammattilaisista osa palaa dynamoiksi piirisarjoihin. Myös kampanjoinnissa Vihreät eivät enää häviä muille, kasvavasta jäsenkunnasta porukkaa riittää kaduille ja porukassa on nuoria ja kokeneita kampanjatyöläisiä. Haasteena onkin säilyttää puolueen tinkimättömyys ja räväkkyys.
lauantaina, maaliskuuta 17, 2007
nuoriso perkele!
varoitus: tämän kirjoituksen loppupuolella on kuvausta, jolla voidaan yrittää vaikuttaa herkässä mielentilassa olevan lukijan ehdokasvalintaan.
Sormissa on painomustetta vaaliesitteistä ja reidet ovat jumissa rapuissa ravaamisesta. Tuskin enää pysyn nahoissani kun vaalituloksen saamiseen on vuorokausi aikaa.
Vihreiden kannalta kampanja on mennyt hyvin eri merkeissä kuin mitä muistan koskaan aikaisemmin tapahtuneen. Kriisejä ei ole ollut, fiilis ja vastaanotto on ollut hyvä, mutta gallupit ovat olleet huonoja, eilistä lukuunottamatta. Eiliset Taloustutkimuksen luvut (vihreiden kannatus 9,7 %) nostivat fiilistä todella paljon. Olen kuitenkin sekavissa tunnelmissa. Ennakkoäänestys on ollut vilkasta ja vilkkaus on painottunut Vihreiden kannalta hyville alueille, myös naiset ovat jälleen kerran olleet miehiä aktiivisempia. Myös vaalikoneiden käytön yleistymisen vaikutukset ovat lupaavia.
Mutta mutta, nuoriso näyttäisi nukkuvan jälleen. Sitten 1970-luvun ei kukaan ole höpissyt nuorten ratkaisevan vaaleja, eikä ihme. Ennakkoäänestystilastot ovat synkää luettavaa: alle 24-vuotiaista 14 % on käynyt ääänestämässä, kun eläkeikäisten aktiivisuus on jo ennen vaalipäivää 52,5 %. Yli 55-vuotiaat ovat antaneet jo yli 700 000 ääntä kun alle 34-vuotiaiden panos on ollut surkeat 160 000. Toivoni lepääkin siinä että anopitkin olisivat kypsyneet äänestämään Vihreitä. Se on ainakin varmaa että Vihreiden vaalivalvojaiset alkavat tutuissa merkeissä: ennakkoäänten jälkeen tunne on kauhu, joka hellittää illan mittaan ja toivottavasti yltyy riehakkaaseen juhlintaan suurten kaupunkien keskustojen äänten laskennan valmistuessa.
Eduskunnassa on yli 50-vuotiailla miehillä jo nyt yksinkertainen enemmistö. Nyt ovat käynnissä maailman ensimmäiset parlamenttivaalit, joissa yli puolet äänestäjistä on yli 50-vuotiaita. Jos nuorten äänestysaktiivisuus jatkuu vaalipäivänäkin surkeana, voi tilanne olla se, että yli puolet annetuista äänistä on tullut eläkeläisiltä. Puolueet tietävät tämän, ja vaalilupauksia onkin jaeltu lähinnä eläkeläisille. Nukkuvat nuoret ikäluokat ovat saaneet maksaa kalliisti. Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen, sen sijaan sitä laskettiin vuonna 1995. Minimiäitiyspäiväraha on peruspäivärahaa elempana ja sen varaan on pudonnut nuorista äideistä yhä useampi. Köyhyydessä (EU:n köyhyysraja: 750 €/kk/aikuinen) elää Suomessa 135 110 lasta.
Nuoret miehet äänestävät niin vähän, että he ovat tätä menoa pian maahanmuuttajien ohella ainoa kansanryhmä, joka ei ole eduskunnassa edustettuna. Eduskunnan nuorin kansanedustaja, tällä hetkellä ainoa alle 30-vuotias, on Oras Tynkkynen. Olen seurannut hänen työtään läheltä ja olen ollut siitä erittäin vaikuttunut. Oras on perehtynyt isoihin ongelmiin, erityisesti ilmastonmuutokseen. Kuitenkin häntä kuunnellessa jopa minunlaiseni kyynistynyt politrukki hengittää vapaammin, ratkaisuja on olemassa ja ne ovat loogisia. Oras esittää ratkaisuja tavalla, joka saa vaihtoehdottomuuden ja pelottelun vaimenemaan. Oras edustaa minulle toivoa monella tavalla, sitä toivoa joka vihreillä, omalla sukupolvellani ja maailmalla on. Toivon että hän saa jatkaa eduskunnassa mahdollisimman tukevalla mandaatilla.
Toivon myös pomolleni Jyrkille hyvää menestystä vaaleissa, merkit ovat lupaavat. Jyrki on nostanut poliitiikan aiheeksi jokapäiväiseen elämäämme ja yhteiskuntaamme voimakkaasti vaikuttavia asioita, joita on pidetty teknisinä, politiikan ulkopuolisina. Hänen asiantuntemuksensa on eduskunnassa korvaamaton. Jyrki on myös pärjännyt kansanedustajana erittäin hyvin poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan ja hyväsydämisyydestään huolimatta.
Sormissa on painomustetta vaaliesitteistä ja reidet ovat jumissa rapuissa ravaamisesta. Tuskin enää pysyn nahoissani kun vaalituloksen saamiseen on vuorokausi aikaa.
Vihreiden kannalta kampanja on mennyt hyvin eri merkeissä kuin mitä muistan koskaan aikaisemmin tapahtuneen. Kriisejä ei ole ollut, fiilis ja vastaanotto on ollut hyvä, mutta gallupit ovat olleet huonoja, eilistä lukuunottamatta. Eiliset Taloustutkimuksen luvut (vihreiden kannatus 9,7 %) nostivat fiilistä todella paljon. Olen kuitenkin sekavissa tunnelmissa. Ennakkoäänestys on ollut vilkasta ja vilkkaus on painottunut Vihreiden kannalta hyville alueille, myös naiset ovat jälleen kerran olleet miehiä aktiivisempia. Myös vaalikoneiden käytön yleistymisen vaikutukset ovat lupaavia.
Mutta mutta, nuoriso näyttäisi nukkuvan jälleen. Sitten 1970-luvun ei kukaan ole höpissyt nuorten ratkaisevan vaaleja, eikä ihme. Ennakkoäänestystilastot ovat synkää luettavaa: alle 24-vuotiaista 14 % on käynyt ääänestämässä, kun eläkeikäisten aktiivisuus on jo ennen vaalipäivää 52,5 %. Yli 55-vuotiaat ovat antaneet jo yli 700 000 ääntä kun alle 34-vuotiaiden panos on ollut surkeat 160 000. Toivoni lepääkin siinä että anopitkin olisivat kypsyneet äänestämään Vihreitä. Se on ainakin varmaa että Vihreiden vaalivalvojaiset alkavat tutuissa merkeissä: ennakkoäänten jälkeen tunne on kauhu, joka hellittää illan mittaan ja toivottavasti yltyy riehakkaaseen juhlintaan suurten kaupunkien keskustojen äänten laskennan valmistuessa.
Eduskunnassa on yli 50-vuotiailla miehillä jo nyt yksinkertainen enemmistö. Nyt ovat käynnissä maailman ensimmäiset parlamenttivaalit, joissa yli puolet äänestäjistä on yli 50-vuotiaita. Jos nuorten äänestysaktiivisuus jatkuu vaalipäivänäkin surkeana, voi tilanne olla se, että yli puolet annetuista äänistä on tullut eläkeläisiltä. Puolueet tietävät tämän, ja vaalilupauksia onkin jaeltu lähinnä eläkeläisille. Nukkuvat nuoret ikäluokat ovat saaneet maksaa kalliisti. Korkeakouluopiskelijoiden opintorahaa ei ole korotettu vuoden 1992 jälkeen, sen sijaan sitä laskettiin vuonna 1995. Minimiäitiyspäiväraha on peruspäivärahaa elempana ja sen varaan on pudonnut nuorista äideistä yhä useampi. Köyhyydessä (EU:n köyhyysraja: 750 €/kk/aikuinen) elää Suomessa 135 110 lasta.
Nuoret miehet äänestävät niin vähän, että he ovat tätä menoa pian maahanmuuttajien ohella ainoa kansanryhmä, joka ei ole eduskunnassa edustettuna. Eduskunnan nuorin kansanedustaja, tällä hetkellä ainoa alle 30-vuotias, on Oras Tynkkynen. Olen seurannut hänen työtään läheltä ja olen ollut siitä erittäin vaikuttunut. Oras on perehtynyt isoihin ongelmiin, erityisesti ilmastonmuutokseen. Kuitenkin häntä kuunnellessa jopa minunlaiseni kyynistynyt politrukki hengittää vapaammin, ratkaisuja on olemassa ja ne ovat loogisia. Oras esittää ratkaisuja tavalla, joka saa vaihtoehdottomuuden ja pelottelun vaimenemaan. Oras edustaa minulle toivoa monella tavalla, sitä toivoa joka vihreillä, omalla sukupolvellani ja maailmalla on. Toivon että hän saa jatkaa eduskunnassa mahdollisimman tukevalla mandaatilla.
Toivon myös pomolleni Jyrkille hyvää menestystä vaaleissa, merkit ovat lupaavat. Jyrki on nostanut poliitiikan aiheeksi jokapäiväiseen elämäämme ja yhteiskuntaamme voimakkaasti vaikuttavia asioita, joita on pidetty teknisinä, politiikan ulkopuolisina. Hänen asiantuntemuksensa on eduskunnassa korvaamaton. Jyrki on myös pärjännyt kansanedustajana erittäin hyvin poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan ja hyväsydämisyydestään huolimatta.
sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007
Asiat ja arvot kohdallaan
Vaalilauseiden kirjoittaminen on pirun vaikeaa, tiedän kun olen itsekin niitä vaihtelevalla menestyksellä rustannut. Hyvän vaalilauseen pitäisi olla lyhyt, mieleenjäävä ja kertoa jotain ehdokkaasta. Sloganin pitäisi myös kuulostaa ehdokkaan luontevasti sanomalta. Hyviä vaalilauseita on taas liikenteessä, kuten esimerkiksi Pekka Haaviston (vihr) maailmansuomalainen. Pidin myös esimerkiksi Timo Soinin (pers) entisestä sloganista kuulen ääniä.
Sloganin kiskominen poliitikolta on kuin kiskoisi hammasta suusta. Poikkeuksena on Soinin lisäksi Satu Hassi, jolta irtosi hyviä vaalilauseita tai otsikoita noin kymmenen sekunnin miettimisellä.
Koska sloganien miettiminen on niin tuskallista, päädytään useimmiten latteuksiin. Lehdet ja mainokset ovat täynnä toinen toistaan latteampia iskulauseita. Viime vaaleissa joka toinen ehdokas oli peruspalveluiden puolustaja, nyt ollaan sitten joukolla kiinni arjessa. Vahvojen vaikuttajien lisäksi Arjen asiantuntijaa on joka lähtöön. Hyvää arkea luvataan kaikille vauvasta vaariin. Joku voisi vaihteeksi luvata hyviä juhlia.
Joka bussimatkalla kotiin joudun katselemaan tamperelaista ehdokasta Leena Arkiaa (kok), joka mainostaa sloganilla arki ratkaisee. Bussinkyljessä on kuvia Leenan arjesta, hän juo kahvia, lukee lehteä ja katselee kalenteria. Minun puolestani Leena voi jatkaa kaffen juontia ihan entisessä paikassa vaalien jälkeenkin.
Jukka Gustafsson vakuuttaa että hänellä ovat arvot ja asiat kohdallaan. Olisihan se kieltämättä raflaavaa tunnustaa että arvot ja asiat olisivat viturallaan. Mikko Alatalon kampanjassa jaetaan viileitä sinisiä pokia ja mainoksessa seisoo jokaisen ihmisen Mikko. Harva ehdokas onnistuu olemaan yhtä aikaa lapsiperheiden, vanhusten, opiskelijoiden, duunareiden, huippuosaajien, pitkäaikaistyöttömien ja yrittäjien asialla.
Kaikenlaista hämmentävää tulee vastaan vaalikentillä. Vielä ei ole tullut vastaan Terttu Savolaisen (kesk.) sloganin tulee kuin metro voittanutta, mutta yhtä sun toista kumminkin.
Heta Välimäki on fiksun oloinen nuori demarijohtaja. Sain kuitenkin ristiriitaisia viestejä kun törmäsin metrossa demarien mainoksen kokovartaloHetaan jonka puhekuplassa oli ytimekkäästi 69. Hämmennyin ja yritin vältellä hymyilevää Hetaa.
Sanna Perkiö (kok) kehottaa antamaan äänen asiantuntemukselle. En epäile Perkiön asiantuntemusta, mutta kuva saa minut pelkäämään väärin äänestämisen seurauksia.
Miksi kansanedustaja Kimmo Kiljusen (sdp) kotisivuille päästäkseen on ensin katsottava kännykän soittoäänimainoksia? Jos Kimmon kotisivu on myytävänä niin mitä se kertoo periaatteista?
Vaalivideoista tähän asti pysäyttävin on Pekka Kukkosen (kesk) todistus. Ei pysty kuvailemaan, liian hapokasta. Tämä on koettava itse.
Sloganin kiskominen poliitikolta on kuin kiskoisi hammasta suusta. Poikkeuksena on Soinin lisäksi Satu Hassi, jolta irtosi hyviä vaalilauseita tai otsikoita noin kymmenen sekunnin miettimisellä.
Koska sloganien miettiminen on niin tuskallista, päädytään useimmiten latteuksiin. Lehdet ja mainokset ovat täynnä toinen toistaan latteampia iskulauseita. Viime vaaleissa joka toinen ehdokas oli peruspalveluiden puolustaja, nyt ollaan sitten joukolla kiinni arjessa. Vahvojen vaikuttajien lisäksi Arjen asiantuntijaa on joka lähtöön. Hyvää arkea luvataan kaikille vauvasta vaariin. Joku voisi vaihteeksi luvata hyviä juhlia.
Joka bussimatkalla kotiin joudun katselemaan tamperelaista ehdokasta Leena Arkiaa (kok), joka mainostaa sloganilla arki ratkaisee. Bussinkyljessä on kuvia Leenan arjesta, hän juo kahvia, lukee lehteä ja katselee kalenteria. Minun puolestani Leena voi jatkaa kaffen juontia ihan entisessä paikassa vaalien jälkeenkin.
Jukka Gustafsson vakuuttaa että hänellä ovat arvot ja asiat kohdallaan. Olisihan se kieltämättä raflaavaa tunnustaa että arvot ja asiat olisivat viturallaan. Mikko Alatalon kampanjassa jaetaan viileitä sinisiä pokia ja mainoksessa seisoo jokaisen ihmisen Mikko. Harva ehdokas onnistuu olemaan yhtä aikaa lapsiperheiden, vanhusten, opiskelijoiden, duunareiden, huippuosaajien, pitkäaikaistyöttömien ja yrittäjien asialla.
Kaikenlaista hämmentävää tulee vastaan vaalikentillä. Vielä ei ole tullut vastaan Terttu Savolaisen (kesk.) sloganin tulee kuin metro voittanutta, mutta yhtä sun toista kumminkin.
Heta Välimäki on fiksun oloinen nuori demarijohtaja. Sain kuitenkin ristiriitaisia viestejä kun törmäsin metrossa demarien mainoksen kokovartaloHetaan jonka puhekuplassa oli ytimekkäästi 69. Hämmennyin ja yritin vältellä hymyilevää Hetaa.
Sanna Perkiö (kok) kehottaa antamaan äänen asiantuntemukselle. En epäile Perkiön asiantuntemusta, mutta kuva saa minut pelkäämään väärin äänestämisen seurauksia.
Miksi kansanedustaja Kimmo Kiljusen (sdp) kotisivuille päästäkseen on ensin katsottava kännykän soittoäänimainoksia? Jos Kimmon kotisivu on myytävänä niin mitä se kertoo periaatteista?
Vaalivideoista tähän asti pysäyttävin on Pekka Kukkosen (kesk) todistus. Ei pysty kuvailemaan, liian hapokasta. Tämä on koettava itse.
tiistaina, maaliskuuta 06, 2007
Kokoomuksen piinaviikko
Johan on alkanut tulla vipinää vaaleihin. Välillä kävi suorastaan sääliksi politiikan toimittajia, Heidi Hautalan ja Lipposen sanailun jälkeen ei ole ollut viikkoihin juuri mitään uutisoimisen arvoista.
SDP ja SAK virittivät vastakkainasettelua vastakampanjoillaan, joista jälkimmäisen tv-mainokset herättivät niin paljon kohua että ne piti vetää pois jo kampanjan alkumetreillä. Tyylilajiltaan mainokset edustivat Suomessa toistaiseksi tuntematonta poliittista satiiria, eikä aika ollut kypsä nytkään. Pahennusta herättäneen mainoksen mieltä kuohuttavin kohta oli ruuan mässyttäminen, joka pahoitti mieliä niin Hesarin pääkirjoitustoimittajien, demareiden kuin porvareidenkin keskuudessa. Sitä en kyllä ymmärrä, miten joku bongaa mainoksesta suomalaisen perheyrittäjän.
Kokoomuksen puoluetoimistolla ei kauaa ehditty riemuita nousseista kannatusluvuista kun ikäviä uutisia alkoi ropista. Ensin Jyrki Katainen joutui selittämään kansanedustaja Petri Salon kommentteja työhaluttomista ja huumeita käyttävistä somaleista. Seuraavaksi Kimmo Sasi kolaroi autollaan ja on nyt epäiltynä kuolemantuottamuksesta ja liikenteen vaarantamisesta. Epäilyt ovat aika kovia kun on kyseessä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.
Nyt on Katainen itse joutunut syytetyn penkille, äskeisessä ajankohtaisessa kakkosessa toimittaja Juha Ristamäki tivasi Kataiselta, miksi tämä oli esittänyt puolueensa piirikokouksessa väärennettyjä kokouspöytäkirjoja ja puhunut poliisikuulustelussa palturia. Ristamäen jälkeen vielä imagotutkija arveli Kataisen puhtoisen imagon vaurioituneen. Siilinjärven kokoomusnuorten pöytäkirjat olivat osoittautuneet väärennetyiksi mutta syytteitä ei aikanaan nostettu. Siilinjärven kokoomusnuorten kokouspöytäkirjojen puutteellinen oikeellisuus ei nyt ole mikään raskaan sarjan uutinen, mutta moka oli tapahtunut ja se tuli esiin pahaan aikaan.
Kataisen tilanne puoluejohtajana on ollut hankala. Edeltäjä Ville Itälä ei koskaan selviytynyt päivänvaloon Sauli Niinistön varjosta, joka on yltänyt Kokoomuksen ylle Luxemburgistakin asti. Niinistö on puolueelleen sekä tähti että rasite. Hän on Kokoomuksen ja Suomenkin mittakaavassa huippusuosittu poliitikko, mutta sössi jahkailullaan yhden puolueensa presidentinvaalikampanjan, eivätkä hänen jälkeisensä puheenjohtajat ole saaneet työrauhaa tai uskottavuutta kenttäväen odotellessa Saulin toista tai kolmatta tulemista.
Kataista on käynyt sääliksi, häntä on pojateltu ja hänelle on naureskeltu vaikka hän on ollut puolueensa menestyksekkäin puheenjohtaja pitkään aikaan, eikä hän ole varsinaisesti mokaillut. Saa nähdä toteutuvatko imagomiesten epäilyt Kataisen julkisuuskuvan tahriintumisesta ja miten kilpailijat tähän mutakokkareeseen tarttuvat.
Ainakin tiedän miltä Kokoomuksen vaalitoimistolla on tällä viikolla tuntunut, olin itse viime vaaleissa Uudenmaan vihreiden vaalipäällikkönä pahimpien huumekohujen ja Hjallis & Merikukka -hässäköiden aikana. Välillä uskon horjuessa ja kakan lentäessä meinasin vastata puhelimeen: "Uudenmaan pilvenpolttajat ja avionrikkojat."
Tsekkaa myös SAK:n funkahtava vaalimainos vuodelta 1999
SDP ja SAK virittivät vastakkainasettelua vastakampanjoillaan, joista jälkimmäisen tv-mainokset herättivät niin paljon kohua että ne piti vetää pois jo kampanjan alkumetreillä. Tyylilajiltaan mainokset edustivat Suomessa toistaiseksi tuntematonta poliittista satiiria, eikä aika ollut kypsä nytkään. Pahennusta herättäneen mainoksen mieltä kuohuttavin kohta oli ruuan mässyttäminen, joka pahoitti mieliä niin Hesarin pääkirjoitustoimittajien, demareiden kuin porvareidenkin keskuudessa. Sitä en kyllä ymmärrä, miten joku bongaa mainoksesta suomalaisen perheyrittäjän.
Kokoomuksen puoluetoimistolla ei kauaa ehditty riemuita nousseista kannatusluvuista kun ikäviä uutisia alkoi ropista. Ensin Jyrki Katainen joutui selittämään kansanedustaja Petri Salon kommentteja työhaluttomista ja huumeita käyttävistä somaleista. Seuraavaksi Kimmo Sasi kolaroi autollaan ja on nyt epäiltynä kuolemantuottamuksesta ja liikenteen vaarantamisesta. Epäilyt ovat aika kovia kun on kyseessä perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja.
Nyt on Katainen itse joutunut syytetyn penkille, äskeisessä ajankohtaisessa kakkosessa toimittaja Juha Ristamäki tivasi Kataiselta, miksi tämä oli esittänyt puolueensa piirikokouksessa väärennettyjä kokouspöytäkirjoja ja puhunut poliisikuulustelussa palturia. Ristamäen jälkeen vielä imagotutkija arveli Kataisen puhtoisen imagon vaurioituneen. Siilinjärven kokoomusnuorten pöytäkirjat olivat osoittautuneet väärennetyiksi mutta syytteitä ei aikanaan nostettu. Siilinjärven kokoomusnuorten kokouspöytäkirjojen puutteellinen oikeellisuus ei nyt ole mikään raskaan sarjan uutinen, mutta moka oli tapahtunut ja se tuli esiin pahaan aikaan.
Kataisen tilanne puoluejohtajana on ollut hankala. Edeltäjä Ville Itälä ei koskaan selviytynyt päivänvaloon Sauli Niinistön varjosta, joka on yltänyt Kokoomuksen ylle Luxemburgistakin asti. Niinistö on puolueelleen sekä tähti että rasite. Hän on Kokoomuksen ja Suomenkin mittakaavassa huippusuosittu poliitikko, mutta sössi jahkailullaan yhden puolueensa presidentinvaalikampanjan, eivätkä hänen jälkeisensä puheenjohtajat ole saaneet työrauhaa tai uskottavuutta kenttäväen odotellessa Saulin toista tai kolmatta tulemista.
Kataista on käynyt sääliksi, häntä on pojateltu ja hänelle on naureskeltu vaikka hän on ollut puolueensa menestyksekkäin puheenjohtaja pitkään aikaan, eikä hän ole varsinaisesti mokaillut. Saa nähdä toteutuvatko imagomiesten epäilyt Kataisen julkisuuskuvan tahriintumisesta ja miten kilpailijat tähän mutakokkareeseen tarttuvat.
Ainakin tiedän miltä Kokoomuksen vaalitoimistolla on tällä viikolla tuntunut, olin itse viime vaaleissa Uudenmaan vihreiden vaalipäällikkönä pahimpien huumekohujen ja Hjallis & Merikukka -hässäköiden aikana. Välillä uskon horjuessa ja kakan lentäessä meinasin vastata puhelimeen: "Uudenmaan pilvenpolttajat ja avionrikkojat."
Tsekkaa myös SAK:n funkahtava vaalimainos vuodelta 1999
maanantaina, helmikuuta 26, 2007
merkitysten mörköooppera
Vaalitunnelma lienee ennätysmäisen alhainen ja tv:n vaalikeskusteluista uhkaa tulla ennennäkemättömän tylsiä. Tämänhetkiset puheenjohtajat ovat niin puisevia että alkaa tulla ikävä Esko Ahoa, Sauli Niinistöä tai Suvi-Anne Siimestä. Suomen tylsimmän miehen tittelistä kisaavat Matti Vanhanen, Eero heinäluoma ja Jyrki Katainen. Matin puheesta ei ole ennenkään jäänyt mitään mieleen mutta nyt Suomen kansa pohtii Vanhasen suun hiuksenhienosti liikkuessa: "Pihviä ja uuniperunaa joka ilta... ei juustoa, pyreetä tai valkosipulia pizzaan, mikä se sellainen pizza on?" Eero Heinäluoman karismasta kertoo jotain SDP:n puoluetoimiston kommentti, jossa todettiin että ei olle käynnistetty mitään Eerokin on ihminen -kampanjaa. Jyrki Kataisen äänessä on sentään jonkinlaisia korkeusvaihteluita, mutta hänkin mörisee pää kallellaan vakuuttaakseen isompien, vanhempien ja mörököllimäisempien kilpaveljien rinnalla. Vaalitenttejä kun katsovat kyselyjen mukaan lähinnä eläkeläiset. RKP:n Stefan Wallin ja Vihreiden Tarja Cronberg ovat sen verran uusia näissä kuvioissa että rempseän haastava ote olisi heiltä yllätys. Vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja puolestaan... no siis se... se partamies... kuka perhana se nyt oli...
Kataisen ja Kokoomuksen lähtöasetelma on vaikea, ei ole vasemmistomörköä. SDP:n johdolla on harrastettu oikeistolaisempaa veropolitiikkaa kuin Kokoomus kehtasi vaaliohjelmassaan edes vaatia. Ainoa looginen ratkaisu on tehty Ruotsin tyyliin eli leikattu oikealta keskustaan päin. Kampanjassa on sarjakuvamaisia päitä, oravia ja pörriäisiä. Sloganissa vastuullinen markkinatalous ei oikein ole inhimillistä tarttumapintaa. Kokoomuksen suurin toivo ei olekaan Sauli-ilmiö vaan alhainen äänestysaktiivisuus. Porvari nukkuu vaaleissa huonosti, toisin kuin duunari.
Demarit ovatkin pystyttämässä oikeistomörköään mm. televisiokampanjan voimin. Mainoksissa pelotellaan sinisävyisellä kapitalistiyhteiskunnalla, jossa raha ratkaisee ja mummot jäävät leikkausjonoihin. Vaikka demarit ovatkin toteuttaneet ennätysmäisen oikeistolaista politiikkaa monessa asiassa, on pelottelu heillä hanskassa huomattavasti porvaripuolueita paremmin. Kampanjassa ei käytetä markkinatalouden kaltaisia monimutkaisia ilmauksia vaan pysytään perusasioissa: porvari paha, demari hyvä. Samoin kuin iltapäivälehtien lööppisedät, demarit tietävät että huono uutinen myy paremmin kuin hyvä ja pelko saa ihmiset liikekeelle. Porvarit ovat luonnollisesti olleet näreissään demareiden antimainoskampanjasta, jolle Kokoomus teki jo oman antiantikampanjansa.
Sanoihin liitetyt merkitykset ihmisten mielissä muuttuvat vuosikymmenien viiveellä ympäröivään todellisuuteen verrattuna. Demareiden ja SAK:n kampanjoissa pelataan kansan kollektiivitajunnassa pesivillä merkityksillä tavallisista ihmisistä, työväenluokasta ja luokkayhteiskunnasta. Demarit ovat ymmärtäneet että politiikka ei ratkaise vaaleissa, vaan tiettyjen asioiden kulttuurinen hallinta. Demarit ovat onnistuneet säilyttämään työväenluokan ja ennen kaikkea hyvinvointivaltion käsitteet osana ideologista stereotypiaansa. Tätä kulttuurista hallintaa vastaan kokoomuksen työväen presidentti -kampanja ja työ-teema on suunnattu. Uskon kuitenkin että jos äänestysaktiivisuus ei painu ennätyksellisen alas, demareiden resepti toimii jälleen.
edit: viileimpiä kampanjaideoita tällä hetkellä
Kataisen ja Kokoomuksen lähtöasetelma on vaikea, ei ole vasemmistomörköä. SDP:n johdolla on harrastettu oikeistolaisempaa veropolitiikkaa kuin Kokoomus kehtasi vaaliohjelmassaan edes vaatia. Ainoa looginen ratkaisu on tehty Ruotsin tyyliin eli leikattu oikealta keskustaan päin. Kampanjassa on sarjakuvamaisia päitä, oravia ja pörriäisiä. Sloganissa vastuullinen markkinatalous ei oikein ole inhimillistä tarttumapintaa. Kokoomuksen suurin toivo ei olekaan Sauli-ilmiö vaan alhainen äänestysaktiivisuus. Porvari nukkuu vaaleissa huonosti, toisin kuin duunari.
Demarit ovatkin pystyttämässä oikeistomörköään mm. televisiokampanjan voimin. Mainoksissa pelotellaan sinisävyisellä kapitalistiyhteiskunnalla, jossa raha ratkaisee ja mummot jäävät leikkausjonoihin. Vaikka demarit ovatkin toteuttaneet ennätysmäisen oikeistolaista politiikkaa monessa asiassa, on pelottelu heillä hanskassa huomattavasti porvaripuolueita paremmin. Kampanjassa ei käytetä markkinatalouden kaltaisia monimutkaisia ilmauksia vaan pysytään perusasioissa: porvari paha, demari hyvä. Samoin kuin iltapäivälehtien lööppisedät, demarit tietävät että huono uutinen myy paremmin kuin hyvä ja pelko saa ihmiset liikekeelle. Porvarit ovat luonnollisesti olleet näreissään demareiden antimainoskampanjasta, jolle Kokoomus teki jo oman antiantikampanjansa.
Sanoihin liitetyt merkitykset ihmisten mielissä muuttuvat vuosikymmenien viiveellä ympäröivään todellisuuteen verrattuna. Demareiden ja SAK:n kampanjoissa pelataan kansan kollektiivitajunnassa pesivillä merkityksillä tavallisista ihmisistä, työväenluokasta ja luokkayhteiskunnasta. Demarit ovat ymmärtäneet että politiikka ei ratkaise vaaleissa, vaan tiettyjen asioiden kulttuurinen hallinta. Demarit ovat onnistuneet säilyttämään työväenluokan ja ennen kaikkea hyvinvointivaltion käsitteet osana ideologista stereotypiaansa. Tätä kulttuurista hallintaa vastaan kokoomuksen työväen presidentti -kampanja ja työ-teema on suunnattu. Uskon kuitenkin että jos äänestysaktiivisuus ei painu ennätyksellisen alas, demareiden resepti toimii jälleen.
edit: viileimpiä kampanjaideoita tällä hetkellä
maanantaina, helmikuuta 19, 2007
Tiivipaavi pelastaa
Voi jessus mitä elämää, kolme viikkoa eikä ole ehtinyt blogittamaan. No, vaalit tulevat ja duunit loppuvat tai elämä palaa jotenkin muuten normaalimpiin uomiin.PAPIT, PAPIT, PAPIT, kirkuu puolitoistavuotias tytär kun tiedustelen lapsilta heidän suosikkiohjelmiaan. Sarjassa Papit (Teletapit) on tyttären suosikkihahmo Tiivipaavi (Tiivitaavi). Muita suosikkeja ovat Pissa Possu (Pipsa Possu) ja Katiainen (Katti Matikainen). Teletapit ovat myös loistavaa krapulaohjelmaa, pehmeät värikäät olennot halailevat ja kierivät nurmikolla. Katti Matikainen on myös isin suosikki, koska päähenkilö on kissa. Eilen taas kiittelin YLEä koko sydämestäni lasten herättyä kukonlaulun aikaan sunnuntaiaamuna. Pikku Kakkosen aamu on lapsiperheellisen pelastus. Toisin kuin mainoskanavien Pelkoa ja inhoa animepuistossa -lastenohjelmat, on Pikkukakosen aamu taatusti kosheria lastenohjelmaa.
Lastenohjelmien juontajat ovat oma rotunsa. Yhden teorian mukaan ihmiset, joilta puuttuu kokonaan nolostumisen kyky, päätyvät lastenohjelmien juontajiksi. Tämä on käynyt mielessä FST:n mainiota Buu-klubbenia katsoessa. Buu-klubbenin Heidi, Hencka ja Matti ovat mahtavan levottomia tyyppejä. Kyllä siinä aamun unihiekat lähtevät kun Matti intoutuu psykedeeliseen ja epävireiseen kitaraimprovisaatioon aiheesta kuin aiheesta. Matti on tainnut joutua eläkkeelle mutta uusi kaveri Ville jatkaa kunniakkaita perinteitä rummuttelemalla päätään ja huonekaluja. Multi-instrumentalistit Hencka ja Heidi ovat myös mukaansatempaavia ja toukopoukomaisen hillittömiä juontajia.
Pikkukakkosen juontajat ovat eri maata, pikkukakkosen sedät ovat sen oloisia tyyppejä joille uskoisi lapsensa hoitoon. Suloisuus ja sävyisyys ovat tainneet olla valintakriteereiden listassa korkealla. Veera ja Anna ovat hekin lasten suosikkeja hillitymmällä tyylillään. Tiistain loistavat lapsijuontajat Kaisla ja Lassi pesevät vuorostaan pitkäveteisen Eila Roineen mennen tullen. Alla normaaleille ihmisille trailereita lapsiperheellisen viikonloppuaamusta:
- Buu-kubbenin Heidi, Hencka ja Ville pistävät haisemaan
- tyylinäytteitä Pikkukakkosesta, kts. kohta ohjelmat
maanantaina, tammikuuta 29, 2007
kränää intternetissä
Helsingissä asuessa ikävä Tamperereelle helpotti aina kun luki Aamuporvarin yleisönosastoa. Siellä kitistään aidon paikallisjulkaisun tapaan nimimerkkien takaa milloin mistäkin mieltä kaihertavasta aiheesta, vaikka siitä että naapurin mies kolaa lumensa väärään paikkaan. Ettei tarttis tehrä naapurin miähen kanssa asiasta turhaa numeroo. Mieleen palaa Fakta Homman sketsi, jossa Hotelli Rosendahlin pihasta grillaamasta häädetyt Pirre ja Hansu kirjoittavat mielipidekirjoituksen nimimerkillä "yksi kaikkien puolesta ja tunnelma pilalla".Minulla eivät hermot kestä Internetin keskustelufoorumeita. Kun ihmisten välisestä viestinnästä 90 % on sanatonta viestintää, on verkkokeskustelu minusta suunnilleen yhtä houkuttelevaa kuin akvarellimaalaus sinipiialla. Viestinnän nyanssien puute kärjistää foorumikeskustelut naurettaviin mittasuhteisiin, oli kyse sitten politiikasta tai savenvalannasta.
Sinikka Nopola esitteli kirjoissaan riemastuttavat ilonpilaajat, perushämäläiset Eilan ja Rampen. Nopolan hahmoissa ei ole mitään liioittelua, alla aitosuomalaista nettikränää hämäläisittäin Aamuporvarin keskustelupalstalta, aiheena on latujen kunto Tampereella:
Kävelijä: Mene sinne lappiin sitten hiihtämään ja pysy siellä. Nyt ollaan Tampereella.
hoh hoijaa: Katteleppa uusia reittejä itsellesi siksi aikaa kun me muut hiihdetään.
Kävelijä: Loputkin ladut pitäisi hiekoittaa, että siellä olisi parempi kävellä/pyöräillä! Ihmiset eivät tunnu tajuavan, että suurin osa kansasta ei edes omista suksia ja vihaa hiihtämistä!
Terve ikämies: Hiihtämisen pitäis olla Suomessa pakollista kaikille 5-25 v jos vaan on lunta. Ja maaseudulla koulumatkat hiihtäen.
juoksija: Hiihtäminen (varsinkin pertsa) on täysin typerää. juuri tuossa eilen ohittelin perinteisen miehiä juoksemalla.
Kovampaa ja kovempaa: Kuule me ollaan hiihdelty jo silloin kun sinä et liikunnasta tiennyt viellä mitään. Ja järvien jäällä. Älä sinä tule suutasi soittaan. Hyvä se sinunkin on juosta vimpan päälle uusilla lenkkareilla , adidakset niskassa ja sykemittasi ranteessa sileellä asfaltilla. Jatka siittä.
Snow King: Älä nyt poika naurata, tällaiset jyrätyt kovapohjaiset ladut ovat nykyajan vouhotuksia.
hohhoijaa taas: Mene sinä niille hiekoitetuille tienversillesi polkemaan. mutta älä tunge itseesi muiden lajien alueelle pyöräs kanssa.
hoh hoijaa: Kuule se kävely ei satu kiinnostaan kun ylipainoisia hitaasti eteneviä tossukoita.
Lopeta jo poru: Keksippä niitä uusia reittejä jo itelles niin me sillä aikaa hiihdellään. Jookos?
torstaina, tammikuuta 25, 2007
Oikeistomörön paluu
Vaalien lähestyessä kantautuu puoluetoimistoista ja mainostoimistoista kuumeinen näppäimistöjen ja vasaroiden pauke.
Entinen työväenpuolue SDP jälleen kaivamassa punalippuja naftaliinista. SAK:n soppatykit on jo suunnattu kohtaamaan Oikeistomörkö, jota Eero Heinäluoma ja Jouni Backman yrittävät herättää laboratoriossaan sähköshokein ja vaijerein. Paasitornin kiviholvien uumenissa tiedetään että Oikeistomörkö on saatava liikkeelle lähiöiden asukkeja pelottelemaan jotta vaaleissa tulisi menestystä. Ruotsin puoluetovereilta on saatu jo varaosia Oikeistomörön kunnostamiseen.
Varoittavia esimerkkejä on riittämiin. Ruotsin ja Saksan demarivalta päättyi kun ihmiset kyllästyivät itsetyytyväisiin demaripomohin eivätkä kansalaiset enää uskoneet Oikeistomörköön. Työväen ystäviksi ryhtyneet moderaatit loikkasivat röyhkeästi demareiden tontille. Iso-Britanniassa työväenpuolue on helisemässä kun arvoliberaaleiksi työväen ystäviksi naamioituneet konservatiivit nakertavat Oikeistomörköä.
keskiviikkona, tammikuuta 17, 2007
tabujen miehet
Kirjailija Petri Tamminen pohti lempiohjelmassani Aristoteleen kantapäässä herkullisesti miesten kieltä Tuomas Enbusken kanssa. AK on siitä mahtava, että sitä voi imuroida podcastina ja kuunnella vaikka lenkillä tai työmatkalla. Miesten kielessä on niin paljon tabuja että niiden kiertäminen ja kaartaminen ottaa välillä voimille. Jos sanon kaverille että tämän uusi hiustyyli on hyvän näköinen, on samalla tarkkailtava kulmat kurtussa mennäänkö liian intiimille alueelle. Naiset, tässä ei ole yhtään liioittelua, uskokaa pois. Jos kaverissa ilmenee jotain kiusaantumisen merkkejä, niin hihasta on pystyttävä vetämään joku miehekäs sutkaus, jolla homma vedetään turvallisesti läskiksi. Tästä jos mennään tunteiden osoittamisen puolelle, niin vastassa on varsinainen tabujen miinakenttä. Se r-sana on aivan ehdottomalla kieltolistalla, suorastaan väkivaltainen rajaloukkaus toista miestä kohtaan.
Puhuessani miesten kielestä tarkoitan myös homoja, homoiluhan on miesten hommaa jos mikä. Vaikka homomiehet ovat kiintymyksenilmaisuissa heteroita vapautuneempia, eivät he vielä mitään Suomalainen Mies 2.0:aa edusta.
Veljeni on aika kehittynyt yksilö suomalaiseksi mieheksi ja hänen kanssaan olemme harrastaneet r-sanan käyttöä jo pidemmän aikaa ja se sujuu jo hyvin. Olen ollut r-sanan kanssa aika varautunut muutenkin, olen ajatellut säästää sen käytön vain yhdelle ei-verisukulaiselle.
Työpaikan lounaalla kerroin että "mä olin tapaamassa niitä irc-gallerian tyyppejä". Vieressä istuva naiskollega, joka myös oli ollut tapaamassa samoja tyyppejä, otti lausahdukseni kiitettävän lungisti. Käytän myös sujuvasti ilmaisua "mä asun Tampereella" tai "mä olin käymässä Rovaniemellä" vaikka koko perheenihän siellä asuu ja oli käymässä. Naiselle tällainen puhetapa olisi mahdoton, se kertoisi henkisestä etääntymisestä perheeseen tai peräti avioeroaikeista. Kohdallani ei ole mistään tällaisesta kyse, joten mietin mistä yksikön käyttö johtuu. Lohdukseni Aristoteleen kantapäässä todettiin kyseessä olevan lajityypillinen käyttäytyminen, jonka siis olen omaksunut mieslajin edustajana sosialisaation kautta. Tässä asiassa myönnän olevani tyypillinen mies, niin tahmainen kuin ilmaisun suutuntuma onkin. Yritän toki kehittyä kohti Mies 2.0:aa.
Tabujen takia mies on naista heikommilla sosiaalisessa kanssakäymisessä. Miesten kanssa keskustellessani huomaan että heidän vaimomme käyttävät argumentteja, joita on sparrattu yhdessä toisten naisten kanssa. Kun vaimo sanoo kotona että on keskusteltava, kello soi ja mies on menossa kehään ilman lämmittelyä, sparrausta ja hanskat teippaamatta. Siinä käy huonosti. Tabujen takia miehet eivät saa apua elämänsä ongelmiin toisilta miehiltä. Kukaan ei viitsi olla se ilonpilaaja joka tokaisee kesken löylynheiton että "mä oon rakastajana nykyään ihan paska, se on aina sitä samaa, oisko teillä jotain uusia jippoja joilla voisin yllättää vaimon viikonloppuna?"
keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007
sukupolvisodasta
Osku Pajamäki on kiitettävästi rähissyt suomalaisen eläkejärjestelmän epäreiluudesta nuorempia ikäluokkia kohtaan ja suurten ikäluokkien hyväksi. Viimeksi hän sohi ampiaispesään joulun alla hesarin sunnuntaidebatissa. Suurten ikäluokkien edustajien vakiovastaus kritiikkiin on jotakuinkin: "On turha nostattaa hedelmätöntä ja aiheetonta kaunaa sukupolvien välille". Toinen vastaus on että "Me suuret ikäluokat olemme eläkkeemme maksaneet omalla työllämme." Ette muuten ole. Yhtä hyvin voisi sanoa: "Kuule, me Reino ja Pirkko otamme nyt puolet sinun tikkaristasi ja puolet tulevista tikkareista, mutta turha tässä mitään vastakkainasettelua on lietsoa."
Suuret ikäluokat ja heidän etujaan ajavat isot puolueet, työmarkkinajärjestöt ja eläkejärjestöt ovat solmineet ns. sukupolvisopimuksen, jonka logiikka on seuraavanlainen: Suuret ikäluokat ovat maksaneet omien vanhempiensa pienen ikäluokan pienet eläkkeet, minun ikäpolveni maksaa suurten ikäluokkien suuret eläkkeet. On aivan käsittämätöntä että eläkejärjestelmän perusteet ovat tuiki tuntemattomia valtaosalle ihmisistä, vaikka eläkevelkaan verrattuna valtionvelka on yksi kärpäsen paska. Hesari julkaisi Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion ala-arvoisen vastineen jossa tämä eli harhassa, jonka mukaan työeläkejärjestelmä on rahastoiva - eli että jokainen palkansaaja rahastoi oman eläkkeensä.
Eläkerahastoissa olevat rahat eivät riitä kuin nykyisten eläkeläisten eläkkeiden maksamiseen muutamaksi vuodeksi. Toisin kuin suuret ikäluokat usein väittävät, eläkejärjestelmä toimii niin että kulloinkin työssäolevat maksavat senhetkisten eläkeläisten palkat. Tässä ketjukirjeessä pyramidin huipulla ovat eläkeläiset. Valitettavasti Suomi on maailman nopeimmin ikääntyvä maa, ikäpyramidi on eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta väärin päin.
Jos kerran eläkerahoja ei ole missään kassakaapissa säästössä niin nuoret sukupolvethan ne ison joukon isot eläkkeet maksavat. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että palkasta perittävät eläkemaksut nousevat rankasti. Sukupolvisopimuksessa on nokkelasti sovittu "sukupolvien kesken" että tulevat sukupolvet työskentelevät huomattavasti pitempään kuin suuret ikäluokat. Nykyään jäädään eläkkeelle keskimäärin 59-vuotiaina, meidän pitäisi jaksaa n. 67-vuotiaiksi. Sopimukseen kuuluu myös elinaikakerroin, joka alkaa leikaamaan kertyviä eläkkeitä vuoden 2009 jälkeen, suurten ikäluokkien jo jäätyä eläkkeelle. Perusteena on se uskomus, että nuoret elävät huomattavasti pidempään kuin vanhempansa ja tekevät siis pidempään töitäkin. Maailman terveysjärjestö on tosin varoitellut jo vuosia sitten että yleistyvät elintasosairaudet kuten aikuisiän diabetes, tulevat leikkaamaan eliniän nousua ja romuttamaan sairasvakuutusjärjestelmät. Ei ihme että puolue- eläke- ja ammattijärjestöpomot puhuvat rahastoinnin sijaan sukupolvien välisestä solidaarisuudesta.
Kari, Reino ja Pirkko, kiitos siitä että minä ja muut nuoret aikuiset saamme asua tässä valmiissa maassa, jossa te olette kaiken meitä varten valmiiksi laittaneet. Te, jotka hiihditte sudet perässä pimeän metsän läpi kouluun serkun monot jalassa. Eiköhän oteta yhdet, solidaarisuudelle!
Suuret ikäluokat ja heidän etujaan ajavat isot puolueet, työmarkkinajärjestöt ja eläkejärjestöt ovat solmineet ns. sukupolvisopimuksen, jonka logiikka on seuraavanlainen: Suuret ikäluokat ovat maksaneet omien vanhempiensa pienen ikäluokan pienet eläkkeet, minun ikäpolveni maksaa suurten ikäluokkien suuret eläkkeet. On aivan käsittämätöntä että eläkejärjestelmän perusteet ovat tuiki tuntemattomia valtaosalle ihmisistä, vaikka eläkevelkaan verrattuna valtionvelka on yksi kärpäsen paska. Hesari julkaisi Helsingin yliopiston kanslerin Kari Raivion ala-arvoisen vastineen jossa tämä eli harhassa, jonka mukaan työeläkejärjestelmä on rahastoiva - eli että jokainen palkansaaja rahastoi oman eläkkeensä.
Eläkerahastoissa olevat rahat eivät riitä kuin nykyisten eläkeläisten eläkkeiden maksamiseen muutamaksi vuodeksi. Toisin kuin suuret ikäluokat usein väittävät, eläkejärjestelmä toimii niin että kulloinkin työssäolevat maksavat senhetkisten eläkeläisten palkat. Tässä ketjukirjeessä pyramidin huipulla ovat eläkeläiset. Valitettavasti Suomi on maailman nopeimmin ikääntyvä maa, ikäpyramidi on eläkejärjestelmän kestävyyden kannalta väärin päin.
Jos kerran eläkerahoja ei ole missään kassakaapissa säästössä niin nuoret sukupolvethan ne ison joukon isot eläkkeet maksavat. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että palkasta perittävät eläkemaksut nousevat rankasti. Sukupolvisopimuksessa on nokkelasti sovittu "sukupolvien kesken" että tulevat sukupolvet työskentelevät huomattavasti pitempään kuin suuret ikäluokat. Nykyään jäädään eläkkeelle keskimäärin 59-vuotiaina, meidän pitäisi jaksaa n. 67-vuotiaiksi. Sopimukseen kuuluu myös elinaikakerroin, joka alkaa leikaamaan kertyviä eläkkeitä vuoden 2009 jälkeen, suurten ikäluokkien jo jäätyä eläkkeelle. Perusteena on se uskomus, että nuoret elävät huomattavasti pidempään kuin vanhempansa ja tekevät siis pidempään töitäkin. Maailman terveysjärjestö on tosin varoitellut jo vuosia sitten että yleistyvät elintasosairaudet kuten aikuisiän diabetes, tulevat leikkaamaan eliniän nousua ja romuttamaan sairasvakuutusjärjestelmät. Ei ihme että puolue- eläke- ja ammattijärjestöpomot puhuvat rahastoinnin sijaan sukupolvien välisestä solidaarisuudesta.
Kari, Reino ja Pirkko, kiitos siitä että minä ja muut nuoret aikuiset saamme asua tässä valmiissa maassa, jossa te olette kaiken meitä varten valmiiksi laittaneet. Te, jotka hiihditte sudet perässä pimeän metsän läpi kouluun serkun monot jalassa. Eiköhän oteta yhdet, solidaarisuudelle!
tiistaina, tammikuuta 02, 2007
Ikävä naapuri
Kotonaan pitää voida kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa. Kotonaan ei pidä joutua miettimään milloin naapurin metelöinti alkaa. Kotonaan ei tarvitse selittää lapsilleen mihin meteliin he heräsivät peloissaan. Jos joku rikkoo näitä periaatteita vastaan, hän ryppyilee väärälle perheenisälle.
Olen kuitenkin rauhan mies (enkä erityisen roteva), joten olen yrittänyt olla diplomaattinen ja sovitteleva, vaikka houkutus oman käden oikeuteen käykin joskus mielessä. Häirikkönaapurit ovat joskus vain nuoria hölmöjä, jotka eivät tajua miten pitkälle subwooferin taajuudet kuuluvat talon rakenteissa.
En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka maksavat vuokraansa ja kuuntelevat kärvistellen häiriköintiä kuukaudesta toiseen toivoen että joku muu puuttuu asiaan. Häirikkönaapurin aisoihin laittamiseen on yksinkertaiset, helpot toimintatavat. Vastoin yleistä harhaluuloa on omistusasunnossa asuvasta sakilaisesta aivan mahdollista päästä eroon siinä missä vuokralaisestakin.
Edellisessä asunnossa menin juttelemaan naapurin teknoilijalle heti muuttopäivänä. Bileissä ei ole sinänsä mitään vikaa jos niistä ilmoitetaan etukäteen ja jos ne loppuvat siedettävään aikaan (tai jos niissä on itse mukana). On silti asioita, jotka menevät yli rajan. Diplomatia loppui siinä vaiheessa kun teiniporukka kusi bileiden päätteeksi lasten hiekkalaatikkoon. Paperitöiden ja jonkin ajan kuluttua karvanoppamusiikin ystävä ymmärsi muuttaa mamman hoteista muihin maisemiin ja se siitä.
Perheelläni on ollut viime aikoina ollut huonoa onnea naapureiden kanssa, nyt alakerran poijaat pitivät sen verran rankat uudenvuodenbileet että kun hymykampanja ei toiminut, oli syytä hätyyttää tympääntyneet lainvalvojat aamuyöllä poikia ojentamaan. Tällä kertaa aloitteen otti urhea vaimoni, josta on sukeutunut yhtä ikävä naapuri kuin minusta.
Vietimme ystäviemme kanssa uutta vuotta kun bassoelementin jyrinä ja silmitön karjuminen alkoi. Vaimoni kävi ensin ehdottamassa hetken hiljentämistä jotta lapset nukahtaisivat. Sen jälkeen olisivat poijaat saaneet luukuttaa musaansa vaikka puoleenyöhön, baariin lähtöönsä asti. Jatkot alkoivat yhden aikaan ja viimeinen pisara olivat sieg heil -huudot. Onhan se kurjaa että ikävät ihmiset pilaavat juuri äiteen hoivista päässeiden nuorukaisten villin ja vapaan opiskelijaelämän heti alkuunsa. Ei riitä että inhat lapsiperheelliset pitävät huutavia lapsiaan ihmiskilpinään, vaan käyttävät vielä virkavaltaa käsikassaranaan. Pian kolahtavat vielä isännöitsijän uudenvuoden terveiset postiluukusta. Sniff.
Ikävä asenteeni on perua vanhemmiltani, suvussani on perinteenä toisten asioihin puuttuminen. Meikäläisillä on pidetty vääryyteen ja törttöilyyn puuttumista paitsi oikeutena, myös velvollisuutena. Ääliölle on tehtävä tiettäväksi että hän on ääliö, tämä pätee erityisesti öykkäreihin, jotka asettavat itsensä muiden ja sääntöjen yläpuolelle. Ääliöyden määrittelemiseen meikäläisillä on omasta mielestämme myötäsyntyinen kyky ja oikeus. Poikkeuksena ovat heikommassa asemassa olevat, joita perinteen mukaan ei koskaan pidä mollata. Isäni, äitini ja paras ystäväni ovat siitä kadehdittavia ihmisiä, että heidän sanan säilästään irtoaa terävä pisto lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Itse kiltimpänä ihmisenä keksin liian usein sen oikean lauseen vasta seuraavana päivänä. Olen kuitenkin kehittynyt, politiikka on hyvä harrastus sanallisen itsepuolustuksen kehittämiseen.
Paitsi häirikkönaapureita, en voi sietää etuilijoita, roskaajia, kiusaajia tai seksistisiä sikoja (joita valitettavasti löytyy molemmista sukupuolista). Ahkerimmin kiilaavat ja öykkäröivät turkisrouvat ja pukuäijät, nykyajan eläkeläisten ja suurten ikäluokkien käytös antaa varsin usein syytä sanaisen arkun avaamiseen. Sama asia pätee politiikkaan joka on vähän niin kuin kylätappelu - ei se kivaa ole mutta ei siitä malta pysyä sivussakaan.
Olen kuitenkin rauhan mies (enkä erityisen roteva), joten olen yrittänyt olla diplomaattinen ja sovitteleva, vaikka houkutus oman käden oikeuteen käykin joskus mielessä. Häirikkönaapurit ovat joskus vain nuoria hölmöjä, jotka eivät tajua miten pitkälle subwooferin taajuudet kuuluvat talon rakenteissa.
En ymmärrä niitä ihmisiä, jotka maksavat vuokraansa ja kuuntelevat kärvistellen häiriköintiä kuukaudesta toiseen toivoen että joku muu puuttuu asiaan. Häirikkönaapurin aisoihin laittamiseen on yksinkertaiset, helpot toimintatavat. Vastoin yleistä harhaluuloa on omistusasunnossa asuvasta sakilaisesta aivan mahdollista päästä eroon siinä missä vuokralaisestakin.
Edellisessä asunnossa menin juttelemaan naapurin teknoilijalle heti muuttopäivänä. Bileissä ei ole sinänsä mitään vikaa jos niistä ilmoitetaan etukäteen ja jos ne loppuvat siedettävään aikaan (tai jos niissä on itse mukana). On silti asioita, jotka menevät yli rajan. Diplomatia loppui siinä vaiheessa kun teiniporukka kusi bileiden päätteeksi lasten hiekkalaatikkoon. Paperitöiden ja jonkin ajan kuluttua karvanoppamusiikin ystävä ymmärsi muuttaa mamman hoteista muihin maisemiin ja se siitä.
Perheelläni on ollut viime aikoina ollut huonoa onnea naapureiden kanssa, nyt alakerran poijaat pitivät sen verran rankat uudenvuodenbileet että kun hymykampanja ei toiminut, oli syytä hätyyttää tympääntyneet lainvalvojat aamuyöllä poikia ojentamaan. Tällä kertaa aloitteen otti urhea vaimoni, josta on sukeutunut yhtä ikävä naapuri kuin minusta.
Vietimme ystäviemme kanssa uutta vuotta kun bassoelementin jyrinä ja silmitön karjuminen alkoi. Vaimoni kävi ensin ehdottamassa hetken hiljentämistä jotta lapset nukahtaisivat. Sen jälkeen olisivat poijaat saaneet luukuttaa musaansa vaikka puoleenyöhön, baariin lähtöönsä asti. Jatkot alkoivat yhden aikaan ja viimeinen pisara olivat sieg heil -huudot. Onhan se kurjaa että ikävät ihmiset pilaavat juuri äiteen hoivista päässeiden nuorukaisten villin ja vapaan opiskelijaelämän heti alkuunsa. Ei riitä että inhat lapsiperheelliset pitävät huutavia lapsiaan ihmiskilpinään, vaan käyttävät vielä virkavaltaa käsikassaranaan. Pian kolahtavat vielä isännöitsijän uudenvuoden terveiset postiluukusta. Sniff.
Ikävä asenteeni on perua vanhemmiltani, suvussani on perinteenä toisten asioihin puuttuminen. Meikäläisillä on pidetty vääryyteen ja törttöilyyn puuttumista paitsi oikeutena, myös velvollisuutena. Ääliölle on tehtävä tiettäväksi että hän on ääliö, tämä pätee erityisesti öykkäreihin, jotka asettavat itsensä muiden ja sääntöjen yläpuolelle. Ääliöyden määrittelemiseen meikäläisillä on omasta mielestämme myötäsyntyinen kyky ja oikeus. Poikkeuksena ovat heikommassa asemassa olevat, joita perinteen mukaan ei koskaan pidä mollata. Isäni, äitini ja paras ystäväni ovat siitä kadehdittavia ihmisiä, että heidän sanan säilästään irtoaa terävä pisto lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Itse kiltimpänä ihmisenä keksin liian usein sen oikean lauseen vasta seuraavana päivänä. Olen kuitenkin kehittynyt, politiikka on hyvä harrastus sanallisen itsepuolustuksen kehittämiseen.
Paitsi häirikkönaapureita, en voi sietää etuilijoita, roskaajia, kiusaajia tai seksistisiä sikoja (joita valitettavasti löytyy molemmista sukupuolista). Ahkerimmin kiilaavat ja öykkäröivät turkisrouvat ja pukuäijät, nykyajan eläkeläisten ja suurten ikäluokkien käytös antaa varsin usein syytä sanaisen arkun avaamiseen. Sama asia pätee politiikkaan joka on vähän niin kuin kylätappelu - ei se kivaa ole mutta ei siitä malta pysyä sivussakaan.
maanantaina, joulukuuta 25, 2006
Kummisetä on poissa
Tänään oli uutisissa järkyttävä uutinen, James Brown, Soulin Kummisetä, Mr. Dynamite, the Hardest Working Man in Show Business, Minister of The New New Super Heavy Funk on kuollut. Eihän se sinänsä ole ihme että 73-vuotias, rankan elämän elänyt ja vuodessa sata keikkaa vetävä äijä heittää lusikan nurkkaan. Jotkut tuntuvat kuitenkin olleen aina kuvioissa vetelemässä naruista, ja heidän pysyessään maailma tuntuu olevan mallillaan. James on ikuinen samaan tapaan kuin Kekkonen, Elvis, Fidel Castro tai Juice, joskin James on näistä minulle tärkein.James Brown oli vanhan koulukunnan soulmiehiä, hän aloitti hommissa puuvillapelloilla ja kengänkiillottajana ja kävi istumassa nuorisovankilassa. Onneksi jalkavamma pilasi lupaavan urheilu-uran ja Jamesin oli pakko keskittyä musiikkiin, jonka perusteet hän oppi gospel-kuorossa.
James lähti kulkemaan omia polkujaan rotuerottelun aikana, jona tähdet vetivät sliipattua motown-soulia tötterökampauksissaan. Rytmi oli aina Jamesille numero ykkönen, ja neljästä tahdista ykkönen oli se jolla kumahti. Vuoden 1961 hitissä Night Train ei ollut montaa riviä sanoja ja nekin olivat mukana lähinnä rytmin ja fiilistelyn takia. Cold Sweatissa 1967 ei ollut enää juuri sointuvaihteluita, hikeä ja ähinää sitäkin enemmän. Ähinä ja järkyttävä alkuvoima mullistivat aikanaan minun ja veljeni, esipuberteettisten espoolaisnörttien äänimaiseman. Minun kohdallani ratkaiseva käänne hikisen rytmin suuntaan oli aloittelevan Eternal Erectionin keikka, jolla Saara Soisalo soitti DJ:nä funk-aarteita. Omina DJ-iltoinani minulla on ollut oikeastaan vain yksi vakiobiisi, Too Funky in Here. Biisin levyttämisvuosi 1979 oli discon kulta-aikaa ja Jamesin ura pohjalukemissaan, mutta pohjaltakin jysähti mahtava rytmin ilosanomaa julistava discofunk-pläjäys (levyn nimi oli jamesmaisen vaatimaton The Original Disco Man).
James Brown oli laulajana raa´an alkuvoimainen soul shouter, tanssijana ilmiömäinen ja esiintyjänä sähköisen karismaattinen. Jamesin itsensä mielestä ilman James Brownia (hän tykkäsi käyttää itsestään kolmatta persoonaa) ei olisi ollut funkia, discoa, eikä hip hopiakaan, eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Miles Davis piti Brownia innoittajanaan, nuori Michael Jackson opiskeli tämän jalkakikat ja tavan rytmittää biisejä huudoilla ja ähkäisyillä. Brownin laulutapa rytmin ehdoilla oli pohjustamassa rapin syntyä, Curtis Blow on kutsunut Give It Up Or Turnit A Loosea (1969) hip hopin kansallislauluksi.
James oli bändinjohtajana kunnianhimoinen ja kova. Hänellä oli tapanaan sakottaa soittajiaan vääristä nuoteista tai mokista. Kun James ähkäisi kesken funkin gotcha! tiesi joku soittajista tilipussinsa kevenevän. Kun hän huusi jonkun bändiläisen nimen, piti tämän heittää välittömästi improvisoitu soolo tai riffi. Ei ihme että Brownin bändi lakkoili usein tai soittajia lähti kävelemään, usein palatakseen myöhemmin takaisin ruotuun. Kovassa koulussa jalostui monta huippusoittajaa, esimerkiksi bassokuningas Bootsy Collins napattiin bändiin lähestulkoon koulun penkiltä. Bootsy sai myöhemmin Jamesilta kenkää huonon happotripin takia - legendan mukaan hän luuli bassonsa muuttuvan käärmeeksi ja pakeni lavalta kesken keikkaa.
On harmi että Jamesista muistetaan huumehörhöilyt ja väkivaltaisuus, joihon hän vajosi uransa aallonpohjassa. Huippuaikoinaan hän suhtautui erittäin kielteisesti huumeisiin ja viinaan, eikä antanut niiden pilata omaa tai bändinsä suoritusta. Brown oli rauhoittamassa mellakointia Martin Luther Kingin murhan jälkeen 1968, hän järjesti tukikonsertteja mustien poliittisille järjestöille ja omisti radioasemia, joilla soitettiin mustaa musiikkia, myös tietenkin hänen omaansa. Odotan innolla Spike Leen James Brown-leffaa, toivottavasti siitä tulee yhtä hikinen ja kiinnostava kuin Kummisedän elämästäkin.
tiistaina, joulukuuta 12, 2006
hienoin lahja
Lapsuudenystävieni, kavereideni ja työkavereideni joukossa on ollut monta äärimmäisen lahjakasta ihmistä. Joku on ollut uskomattoman musikaalinen, toinen matemaattinen nero, kolmas huippulahjakas piirtäjä. Eräs ylitti kaikki pisterajat armeijan älykkyystesteissä, mutta heitti epähuomiossa kaappinsa avaimet roskikseen, kahdesti. Yksi ryökäle puolestaan on niin hyvännäköinen, ettei hänen tarvitse edes avata mittavaa sanaista arkkuaan saadakseen naiset lumoihinsa. Oli sellaisia, jotka voittivat kaikki urheilukilpailut pikajuoksusta kuulantyöntöön. Eräälle luokkakaverille olivat kaikki aineet helppoja, hän opiskeli vaihto-oppilasvuoden jälkeen lukion toisen vuoden oppimäärän kesämökillään muutamassa viikossa. Tällaiset renessanssi-ihmiset, jotka ovat kaiken lisäksi mukavia, ovat pahimpia – heiltä ei voi edes vihata hyvällä omallatunnolla.
Olen ihaillut veljeni toisin näkemisen kykyä ja keskittymiskykyä, joka voi sulkea pois koko ulkopuolisen maailman mielipiteineen. Verbaalisessa kyvyssä veli on myös sitä luokkaa että välillä on vain naurettava ääneen sanallisen vuoristoradan kyydissä. Pomossa puolestaan yhdistyvät loputon uteliaisuus ja ällistyttävä asioiden omaksumiskyky.
Suuri lahja voi olla myös taakka, yli-innokkaat sukulaiset tai vanhemmat voivat kasata pienen ihmelapsen päälle suuria odotuksia tai evät ymmärrä, ettei yhden lajin lahjakkuus tee lapsesta ikäistään kypsempää. Joidenkin huippulahjakkaiden elämänmenon perusteella on näyttänyt, että siellä missä ovat kirkkaimmat valot, ovat myös synkimmät varjot.
Vaikka olen ajatellut olevani onnellisen keskinkertainen, on olemassa yksi lahja jota olen aidosti kadehtinut. Eräs ystäväni on siunattu omalaatuisella tavalla, hän näyttää olevan vailla protestanttisen miehen taakkaa. Jos miehen ahdas sukupuolirooli, työelämän menestyspaineet ja perheen odotukset ovat Matrix, on hän Neo. Nolostuminen ja häpeileminen tuntuvat olevan hänelle tuntemattomia asioita. Aluksi mietin että hän hukkasi kykyjään kun ei pinnistellyt diplomi-insinööriksi. Sittemmin tajusin että hän tarttuu hetkeen ja käyttää kykyjään mielekkyyteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Hänen seurassaan tulen hyvälle tuulelle ja asiat näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan. Ei hän ole maailmasta irrallaan, maailma vain ei ole saanut häntä kiinni. Toivon ettei koskaan saakaan.
Olen ihaillut veljeni toisin näkemisen kykyä ja keskittymiskykyä, joka voi sulkea pois koko ulkopuolisen maailman mielipiteineen. Verbaalisessa kyvyssä veli on myös sitä luokkaa että välillä on vain naurettava ääneen sanallisen vuoristoradan kyydissä. Pomossa puolestaan yhdistyvät loputon uteliaisuus ja ällistyttävä asioiden omaksumiskyky.
Suuri lahja voi olla myös taakka, yli-innokkaat sukulaiset tai vanhemmat voivat kasata pienen ihmelapsen päälle suuria odotuksia tai evät ymmärrä, ettei yhden lajin lahjakkuus tee lapsesta ikäistään kypsempää. Joidenkin huippulahjakkaiden elämänmenon perusteella on näyttänyt, että siellä missä ovat kirkkaimmat valot, ovat myös synkimmät varjot.
Vaikka olen ajatellut olevani onnellisen keskinkertainen, on olemassa yksi lahja jota olen aidosti kadehtinut. Eräs ystäväni on siunattu omalaatuisella tavalla, hän näyttää olevan vailla protestanttisen miehen taakkaa. Jos miehen ahdas sukupuolirooli, työelämän menestyspaineet ja perheen odotukset ovat Matrix, on hän Neo. Nolostuminen ja häpeileminen tuntuvat olevan hänelle tuntemattomia asioita. Aluksi mietin että hän hukkasi kykyjään kun ei pinnistellyt diplomi-insinööriksi. Sittemmin tajusin että hän tarttuu hetkeen ja käyttää kykyjään mielekkyyteen ja onnellisuuden tavoitteluun. Hänen seurassaan tulen hyvälle tuulelle ja asiat näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan. Ei hän ole maailmasta irrallaan, maailma vain ei ole saanut häntä kiinni. Toivon ettei koskaan saakaan.
maanantaina, joulukuuta 04, 2006
Sää yllätti toimittajat
Hyvä että tuli ensilumilla hiihdettyä, ei taida hiihtokelejä tulla vähään aikaan. Hiihtokisat on peruttu, mäkihyppyä hypätään sateessa, golfkettiä avataan Suomessa uudelleen joulukuussa. Jopa Alpeilta on pujottelukisat peruttu kun lunta ei ole - Alpeilla, joulukuussa! Jos jotain positiivista hakee, niin jokavuotinen kitinä suomalaisen hiihdon huippulupausten vähyydestä loppuu yhdessä hiihtokisojen kanssa seuraavan parinkymmenen vuoden aikana. Rukan laskettelukeskukseen pykätään keinolumetusjärjestelmää, jonka vedenkulutus vastaa keskisuurta suomalaista kaupunkia. Sitten kun tämäkään ei enää riiitä niin varmasti anotaan valtion tukea sähköjäähdytteisten sisälaskettelurinteiden rakentamista varten. Kyllähän joku kepulainen herää vuosittain vaatimaan hiihtoputkeakin johonkin päin Etelä-Suomea.
Kesällä oli Suomessa ennätysmäinen kuivuus. Viime kuukausi oli ennätysmäisen lämmin. Kaikkien aikojen (vuodesta 1861) 9 lämpimintä vuotta on mitattu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat tulvat sataan vuoteen tulevat Keski-Euroopassa parin vuoden välein. Otsonikato Etelämantereen yläpuolella on ollut ennätysmäinen taas tänä vuonna. Meksikonlahden hurrikaanisesonki oli viime vuonna ennätysmäinen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Kainkahan kauan ihmiset ja ennen kaikkea toimittajat jaksavat ihmetellä ja uutisoida näitä "poikkeuksellisia sääilmiöitä". Skimbaamisen loppuminen ei ole suurin Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttama ongelma, vaikka niin saattaisi uutisten perusteella ajatella. Vakuutusyhtiöissä ei ihmetellä vaan lasketaan todennäköisyyksiä. Saksassa yksi tulva voi maksaa 15 miljardia euroa, useat vakuutusyhtiöt eivät enää myönnä Reinin laaksoon vakuutuksia lainkaan Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttaman Ison Tulvan riskin takia.
Reinin tai muiden Keski-Euroopan jokilaaksojen murheet eivät ole mitään verrattuna siihen kun Himalajan jäätiköt sulavat. Aluksi Gangesin, Induksen, Mekongin, Jangtsen ja Keltaisen joen virtaus kasvaa ja joet tulvivat, sitten joet hiljalleen kuivuvat. Jos niin käy, on kolmannes maailman väestöstä ilman makeaa vettä.
Mihin me tarvitsemme Ilkka Remestä kun vakuutusyhtiöiden todennäköisyyslaskelmat tai tutkijoiden ja Pentagonin ennusteet ovat paljon rankempaa luettavaa?
Kesällä oli Suomessa ennätysmäinen kuivuus. Viime kuukausi oli ennätysmäisen lämmin. Kaikkien aikojen (vuodesta 1861) 9 lämpimintä vuotta on mitattu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Pahimmat tulvat sataan vuoteen tulevat Keski-Euroopassa parin vuoden välein. Otsonikato Etelämantereen yläpuolella on ollut ennätysmäinen taas tänä vuonna. Meksikonlahden hurrikaanisesonki oli viime vuonna ennätysmäinen. Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Kainkahan kauan ihmiset ja ennen kaikkea toimittajat jaksavat ihmetellä ja uutisoida näitä "poikkeuksellisia sääilmiöitä". Skimbaamisen loppuminen ei ole suurin Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttama ongelma, vaikka niin saattaisi uutisten perusteella ajatella. Vakuutusyhtiöissä ei ihmetellä vaan lasketaan todennäköisyyksiä. Saksassa yksi tulva voi maksaa 15 miljardia euroa, useat vakuutusyhtiöt eivät enää myönnä Reinin laaksoon vakuutuksia lainkaan Alppien jäätiköiden sulamisen aiheuttaman Ison Tulvan riskin takia.
Reinin tai muiden Keski-Euroopan jokilaaksojen murheet eivät ole mitään verrattuna siihen kun Himalajan jäätiköt sulavat. Aluksi Gangesin, Induksen, Mekongin, Jangtsen ja Keltaisen joen virtaus kasvaa ja joet tulvivat, sitten joet hiljalleen kuivuvat. Jos niin käy, on kolmannes maailman väestöstä ilman makeaa vettä.
Mihin me tarvitsemme Ilkka Remestä kun vakuutusyhtiöiden todennäköisyyslaskelmat tai tutkijoiden ja Pentagonin ennusteet ovat paljon rankempaa luettavaa?
lauantaina, joulukuuta 02, 2006
Ensimmäinen lomapäivä
Saadakseni kroonisen unenpuutteen aiheuttaman yleisen alamäen poikki, otin perjantain vuosilomaa. Se oli aikuisikäni ensimmäinen lomapäivä, en laske lomapäiviksi niitä töistä vapaita päiviä, jolloin opiskelin tai olisi pitänyt opiskella.
Mietin miten saisin kaiken irti tästä ennenkuulumattomasta vapaahetkestä. Halusin tehdä kaikkea sitä, josta olin mielestäni jäänyt viime aikoina paitsi. Vietyäni lapset päivähoitoon luin lehden ajan kanssa, järjestelin musahyllyäni ja lueskelin pelihahmoni unohtuneita loitsuja.
Yleensä pystyn nukahtamaan missä vain ja hyvin nopeasti mutta viime aikoina nukahtaminen ei ole enää onnistunut. Päiväunien varmistamiseksi lähdin lenkille syvälle Kaupin metsiin. Metsäpoluilla juoksennellessa kuuntelin loppuun huikean jännärin Sarasvatin hiekkaa. Kotiin palatessani jäin halailemaan puita ja tekemään hengitysharjoituksia järven rantaan. Kyllä, tarkistin ettei kukaan näe.
Pyykit pesutupaan, maha täyteen kiinalaista noutoruokaa ja uni tuli kuin juna. Vaimoni loistoideasta lähdin suoraan saunasta katsomaan Tampere-taloon Jippua ystävineen. Sain vielä houkuteltua rakkaan veljen asiantuntevaksi keikkaseuraksi. Saunanmärkä paita kuivui vasta puolessa välissä keikkaa mutta silmäkulma kostui jo ekan kertsin kohdalla. Jipusta pitää kertoa vähän enemmän, koska tällaisia tyyppejä ei ilmesty usein.
Lavalle haahuili jännittyneen näköinen 20-vuotias mimmi mummolta lainatussa koltussa ja villasukissa. Puheäänen ja hiljaisen alkuvaiheen jälkeen mietin että kestääköhän ääni koko keikkaa. No siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Jippu on aivan järkyttävän kova laulaja, herkyyden lisäksi voimaa löytyy kuin pienestä kylästä. Laulu oli suvereenia ja tunnelataus sitä luokkaa että haukoimme veljen kanssa henkeämme. Jos olisin kuullut keikan lukioiässä, olisin varmaan ollut vähintään kuukauden aivan pois raiteiltani. Broidi totesi että ihan kuin olisi kuunnellut nuorta Maaritia ilman maneereja ja omalla matskulla. Matsku oli hämmästyttävän hyvää, mitään notkahdusta ei oikeastaan tullut koko keikalla.
Jippua säestäneet neljä runopoikaa olivat todella päteviä soittajia ja vierailijoista Tuure Kilpeläinen teki epäkiitollisesta sivuosastaan huolimatta erittäin karismaattista jälkeä. Emma Salokoski oli sairastunut, hänen tilalleen Jippu toi lavalla "elämänsä tärkeimmän ihmisen" siskontyttärensä, jolla ei äänessä ollut mitään valittamista hänelläkään.
Jipun rikkinäisyys, romanttisuus, lapsenusko ja tunnelataus ovat vapauttavaa vastalääkettä viileälle trendikkyydelle, puolueettomille humanisteille, NYT-liitteen toimittajille ja muille sarkasmin ja ironian takana piileskeleville pelkureille.
Mietin miten saisin kaiken irti tästä ennenkuulumattomasta vapaahetkestä. Halusin tehdä kaikkea sitä, josta olin mielestäni jäänyt viime aikoina paitsi. Vietyäni lapset päivähoitoon luin lehden ajan kanssa, järjestelin musahyllyäni ja lueskelin pelihahmoni unohtuneita loitsuja.
Yleensä pystyn nukahtamaan missä vain ja hyvin nopeasti mutta viime aikoina nukahtaminen ei ole enää onnistunut. Päiväunien varmistamiseksi lähdin lenkille syvälle Kaupin metsiin. Metsäpoluilla juoksennellessa kuuntelin loppuun huikean jännärin Sarasvatin hiekkaa. Kotiin palatessani jäin halailemaan puita ja tekemään hengitysharjoituksia järven rantaan. Kyllä, tarkistin ettei kukaan näe.
Pyykit pesutupaan, maha täyteen kiinalaista noutoruokaa ja uni tuli kuin juna. Vaimoni loistoideasta lähdin suoraan saunasta katsomaan Tampere-taloon Jippua ystävineen. Sain vielä houkuteltua rakkaan veljen asiantuntevaksi keikkaseuraksi. Saunanmärkä paita kuivui vasta puolessa välissä keikkaa mutta silmäkulma kostui jo ekan kertsin kohdalla. Jipusta pitää kertoa vähän enemmän, koska tällaisia tyyppejä ei ilmesty usein.
Lavalle haahuili jännittyneen näköinen 20-vuotias mimmi mummolta lainatussa koltussa ja villasukissa. Puheäänen ja hiljaisen alkuvaiheen jälkeen mietin että kestääköhän ääni koko keikkaa. No siitä ei tarvinnut olla huolissaan. Jippu on aivan järkyttävän kova laulaja, herkyyden lisäksi voimaa löytyy kuin pienestä kylästä. Laulu oli suvereenia ja tunnelataus sitä luokkaa että haukoimme veljen kanssa henkeämme. Jos olisin kuullut keikan lukioiässä, olisin varmaan ollut vähintään kuukauden aivan pois raiteiltani. Broidi totesi että ihan kuin olisi kuunnellut nuorta Maaritia ilman maneereja ja omalla matskulla. Matsku oli hämmästyttävän hyvää, mitään notkahdusta ei oikeastaan tullut koko keikalla.
Jippua säestäneet neljä runopoikaa olivat todella päteviä soittajia ja vierailijoista Tuure Kilpeläinen teki epäkiitollisesta sivuosastaan huolimatta erittäin karismaattista jälkeä. Emma Salokoski oli sairastunut, hänen tilalleen Jippu toi lavalla "elämänsä tärkeimmän ihmisen" siskontyttärensä, jolla ei äänessä ollut mitään valittamista hänelläkään.
Jipun rikkinäisyys, romanttisuus, lapsenusko ja tunnelataus ovat vapauttavaa vastalääkettä viileälle trendikkyydelle, puolueettomille humanisteille, NYT-liitteen toimittajille ja muille sarkasmin ja ironian takana piileskeleville pelkureille.
- Täällä on maistiaisia mutta mene kokemaan Jippu livenä jos voit.
maanantaina, marraskuuta 27, 2006
Lapsuuden loppu
Tampereelta juuri väitelleen Atte Oksasen mukaan lähes joka kolmas suomalainen 8-13-vuotias tyttö haluaa joskus satuttaa itseään ja lähes puolet samanikäisistä pojista tahtoo vahingoittaa toista ihmistä.
Eikä se valitettavasti aina jää pelkästään tahtomisen asteelle. Mietin miten omat lapset selviävät, esikoinen ei tule ainakaan koolla ja voimalla ottamaan paikkaansa maailmassa. Miten herkkäsieluista lasta voisi kasvattaa niin että hän selviäisi menettämättä herkkyyttään? Niin että hänestä kasvaisi itsetuntoinen ja oikeudentuntoinen ihminen, joka näkisi maailmassa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Pitää varmaan olla paljon läsnä, vaikka eihän sitä koko ajan voi olla vahtimassa etteivät isommat vie leluja kädestä. Onneksi on myös viisas vaimo ja manuaaleja. Vaimon puolen sukulaiset voivat myös opettaa lapsukaisille judoa tai poliisiotteita (ei vartijaotteita!).
Sen lisäksi että rakkaat länsinaapurit syntyvät kultalusikka suussa, on siellä lapsuuskin pidempi ja vähäsateisempi. Oksasen mukaan paras tilanne on ruotsalaislapsilla, joista vain reilu kymmenes ylittää masennusrajan. Eniten oireita on suomalaisilla 13-vuotiailla tytöillä, joista lähes kolmannes kuuluu riskiryhmään. Ruotsissa ja Norjassa kiusaamista on estetty kouluissa paljon tehokkaammin ja kauemmin kuin Suomessa.
Lapset alkavat tehdä eroa isään ja äitiin noin 10-11 vuoden iässä. He kertovat muun muassa, etteivät saa enää tukea vanhemmiltaan. 13-vuotiaista suomalaistytöistä lähes kaksi kolmesta ja pojista puolet kertoo lopettaneensa leikkimisen kokonaan, kun norjalaistytöistä samaa sanoo noin joka seitsemäs ja pojista vain joka kymmenes.
Ikävuosi ikävuodelta lapset puhuvat tutkimuksen mukaan vähemmän elämänsä iloista ja suruista vanhempiensa kanssa. Myös muut aikuiset, kuten isovanhemmat, sukulaiset ja opettajat näyttäytyvät entistä merkityksettömämmiltä. Vastaavaa kehitystä ei ole norjalaisilla ja ruotsalaisilla lapsilla.
Jaahas, minulla on siis tilastojen valossa aktiivi-isyyttä jäljellä seitsemisen vuotta. Esikoisellani on aktiivista leikkimisaikaa jäljellä kymmenisen vuotta. Pomoni on kiitettävästi jaksanut puolustaa sekä aikuisten että lasten kaikenlaista pelaamista ja leikkimistä, ei vain tietokonepelaamista. En ole tajunnutkaan kuinka tärkeää se onkaan: Leluista ja peleistä luopuneet lapset kokevat, ettei heistä välitetä, ja he kiusaavat muita. Heidän välinsä aikuisiin ovat etäisiä. Niillä 12-13-vuotiailla tytöillä, jotka kertovat lopettaneensa leikkimisen, on enemmän ulkonäkömurheita ja itsetuhoajatuksia kuin muilla. Pojat taas haluavat satuttaa toisia eivätkä välitä toisten kivuista.
Mikä suomalaisia oikein riivaa? Oksasen ja Kari Uusikylän kaltaiset tutkijat syyttävät kurjuudesta stressiä ja laman jälkeen kiristynyttä kilpailuasennetta. Sillähän suomalaiset ovat kivunneet kilpailukykytilastojen kärkisijoille. Tämän pontevuuden vuoksi Suomea on kehuttu pohjolan Japaniksi. Jos se yhtään lohduttaa, niin japanilaisia riivaa vielä enemmän. Japanin koululaitoksessa harrastetaan jo nuorella iällä karsintoja jatkokoulutuksiin. Haittapuolena on puoli miljoonaa masentunutta, karsiutunutta koululaista, joille aiotaan rakentaa valtava uudelleenmotivointikeskus Okinawalle.
Eikä se valitettavasti aina jää pelkästään tahtomisen asteelle. Mietin miten omat lapset selviävät, esikoinen ei tule ainakaan koolla ja voimalla ottamaan paikkaansa maailmassa. Miten herkkäsieluista lasta voisi kasvattaa niin että hän selviäisi menettämättä herkkyyttään? Niin että hänestä kasvaisi itsetuntoinen ja oikeudentuntoinen ihminen, joka näkisi maailmassa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Pitää varmaan olla paljon läsnä, vaikka eihän sitä koko ajan voi olla vahtimassa etteivät isommat vie leluja kädestä. Onneksi on myös viisas vaimo ja manuaaleja. Vaimon puolen sukulaiset voivat myös opettaa lapsukaisille judoa tai poliisiotteita (ei vartijaotteita!).
Sen lisäksi että rakkaat länsinaapurit syntyvät kultalusikka suussa, on siellä lapsuuskin pidempi ja vähäsateisempi. Oksasen mukaan paras tilanne on ruotsalaislapsilla, joista vain reilu kymmenes ylittää masennusrajan. Eniten oireita on suomalaisilla 13-vuotiailla tytöillä, joista lähes kolmannes kuuluu riskiryhmään. Ruotsissa ja Norjassa kiusaamista on estetty kouluissa paljon tehokkaammin ja kauemmin kuin Suomessa.
Lapset alkavat tehdä eroa isään ja äitiin noin 10-11 vuoden iässä. He kertovat muun muassa, etteivät saa enää tukea vanhemmiltaan. 13-vuotiaista suomalaistytöistä lähes kaksi kolmesta ja pojista puolet kertoo lopettaneensa leikkimisen kokonaan, kun norjalaistytöistä samaa sanoo noin joka seitsemäs ja pojista vain joka kymmenes.
Ikävuosi ikävuodelta lapset puhuvat tutkimuksen mukaan vähemmän elämänsä iloista ja suruista vanhempiensa kanssa. Myös muut aikuiset, kuten isovanhemmat, sukulaiset ja opettajat näyttäytyvät entistä merkityksettömämmiltä. Vastaavaa kehitystä ei ole norjalaisilla ja ruotsalaisilla lapsilla.
Jaahas, minulla on siis tilastojen valossa aktiivi-isyyttä jäljellä seitsemisen vuotta. Esikoisellani on aktiivista leikkimisaikaa jäljellä kymmenisen vuotta. Pomoni on kiitettävästi jaksanut puolustaa sekä aikuisten että lasten kaikenlaista pelaamista ja leikkimistä, ei vain tietokonepelaamista. En ole tajunnutkaan kuinka tärkeää se onkaan: Leluista ja peleistä luopuneet lapset kokevat, ettei heistä välitetä, ja he kiusaavat muita. Heidän välinsä aikuisiin ovat etäisiä. Niillä 12-13-vuotiailla tytöillä, jotka kertovat lopettaneensa leikkimisen, on enemmän ulkonäkömurheita ja itsetuhoajatuksia kuin muilla. Pojat taas haluavat satuttaa toisia eivätkä välitä toisten kivuista.
Mikä suomalaisia oikein riivaa? Oksasen ja Kari Uusikylän kaltaiset tutkijat syyttävät kurjuudesta stressiä ja laman jälkeen kiristynyttä kilpailuasennetta. Sillähän suomalaiset ovat kivunneet kilpailukykytilastojen kärkisijoille. Tämän pontevuuden vuoksi Suomea on kehuttu pohjolan Japaniksi. Jos se yhtään lohduttaa, niin japanilaisia riivaa vielä enemmän. Japanin koululaitoksessa harrastetaan jo nuorella iällä karsintoja jatkokoulutuksiin. Haittapuolena on puoli miljoonaa masentunutta, karsiutunutta koululaista, joille aiotaan rakentaa valtava uudelleenmotivointikeskus Okinawalle.
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Epämiellyttävä totuus
Epämiellyttävät totuudet eivät useimmiten tule Al Goren vaan oman lapsen suusta. Auvoisa lukuhetki esikoisen ja Aino-kirjan parissa. Esikoinen näyttää kirjan sisäkannesta boksereihin sonnustautunutta pulleaa ja kaljua pikku-ukkoa ja hihkaisee: "Toi on ihan isin näköinen!"
Isillä ja pojalla on palaverin paikka. Ei muuten ole isin näköinen ollenkaan. Vieressä on punatukkainen, hoikka hahmo, sehän on isin näköinen eikä se paksukainen. Esikoinen tivaa että eikä ole vaan toi tossa. Isi närkästyy. Mitäs tää on, kyselen ja osoitan närkästyneenä kolmivuotiaalle dennisbergkampmaista kuontaloani. Eikä isi ole noin paksukaan.Esikoisen kommentit herättivät siihen todellisuuteen että olen viime vuosina nostellut enemmän pikkulapsia kuin puntteja, liikunnanohjaamisesta on vierähtänyt viisi vuotta ja enemmän kiloja. Eikä se hiusraja ihan sama ole kuin kaksikymppisenä. Sen verran turhamainen olen etten todellakaan halua kuulla että sä oot lapsilles maailman paras isä vaikka masu vähän pömpöttäiskin.
Olen uskotellut itselleni että rypyt ovat yhtä kuin charmi, ja mitä ruumiiseen tulee, on uusi ja parempi elämä aina aivan nurkan takana. Olen itselleni paremman näköinen kuin peilille, tavallaan autuaan tietämätön siitä miltä näytän. Valokuvistakaan ei oikein tunnista itseäni. En halua oikeasti tietääkään miltä näytän oman pääni ulkopuolella, koska se on ainoa peili, jonka ihminen tarvitsee. Asenne on ulkonäköä tärkeämpää, ulkonäkö voi rapistua mutta asenne ei. Ihan sama asia on vaikka tanssimisen kanssa, ei siitä tule mitään jos alkaa murehtimaan näyttääkö tyhmältä vai ei.
Olen onnellisesti välttynyt suuremmilta ulkonäkötraumoilta, teini-iässäkin. Muistan kyllä hämärästi miten paljon aikaa muotovaahtojen ja geelien kanssa sotkeminen, föönaaminen ja lopputuloksen murehtiminen vei teininä. Nykyään teinipojat ovat yhtä rankkojen ulkonäköpaineiden alla kuin tytötkin, viimeisen teinibarometrin mukaan 15-vuotiaat pojat panostavat ulkonäköönsä jopa enemmän kuin tytöt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)