11.12. Tästä on nyt tullut sen verran näpeille että pitää oikaista: kuten Matti kommentoi, Saturday Night Fever oli vuonna 1977 ja discon kultavuodet tosiaan jatkuivat 70-luvun loppuun. Abba teki myös loistavaa discoa.
- Disco on parasta tanssimusaa mitä on tehty. Vaikutuksen voi tuntea välittömästi lantionseudulla.
- Disco on suuruudenhullua ja älyttömän hyvin soitettua. Kukaan ei enää raahaa studioon lattariperkussioryhmää, viulusektiota, torvisektiota, baptistikuoroa analogisyntetisaattoreita, wah wah-kitaroita, harpunsoittajaa ja peukkubasistia tekemään tanssimusiikkia.
- Discossa ei ole sanomaa, tai se on syvällisimmillään: "I believe in the boogie but the boogie don´t believe in me". Kaikista pahinta on väkinäinen kantaaottavuus, jota tulee nykyään joka tuutista (tästäkin, rahhhah). Discossa otetaan kantaa vain siihen että lauantai on paras päivä ja siiihen kuka on paras tanssija.
- Disco on kinkkistä. Discovaatteet ovat hillittömiä ja tukat pöyhkeitä.
- Disco on kuin pizzaa kaikilla täytteillä. Kun homot, latinot, amerikanitalialaiset ja entinen musta soulporukka ryhtyivät discoa niin jokainen heitti sekaan omat lempimausteensa. Nam.
- Mahtavat laulajat. 70-luvun loppupuolella suuret soul- ja gospellaulajat olivat uransa ehtoopuolella elleivät sentään aallonpohjassa. Discoa laulamaan riitti tukevoituneita ja elämää nähneitä, mutta upeaäänisiä soultanttoja. Kun Loleatta Holloway avaa ääniarkkunsa jossain kuuden minuutin kohdalla Dan Hartmanin Relight my Firea: "There's a new day on the other side 'Cos I got hope in my soul" niin tekee mieli nostaa kädet ilmaan ja liittyä todistamaan discon ilosanomaa.
3 kommenttia:
Kyllä Saturday Night Feverin (1977) jälkeen on tehty runsaasti diskoa, itse asiassa väittäisin, että diskon suurimmat saavutukset kuultiin sitä seuraavana parina vuonna. 1979 meininki alkoikin hiipua. Hyvää diskoa on tehty kasarinkin puolella, mutta sitäkin enemmän täyttä shaibaa.
Matti
En ainoastaan rakasta diskoa, vaan disko rakastaa minua sellaisena kuin olen - ja meitä kaikkia.
Diskon kuolinpäiväksi mainitaan usein 12.elokuuta, 1979, jolloin Chicagossa järjestettiin Disco Demolition Night. Tällä Rokkarijunttien masinoimalla viimeisellä tuomiolla diskoa ivattiin ja ihmisiä oli pyydetty tuomaan diskolevynsä tuhottaviksi.
Mikä oli diskomusiikin rikos? Disko oli välittänyt rakkauden ja tanssin riemun ilosanomaa, jolle ihmiskunta ei ollut valmis. Olitpa musta, valkoinen, latino, mies, nainen tai vaikka pieni lapsi - disko kertoi hyvää sanomaansa juuri sinulle.
Vielä jonain päivänä taivaat avautuvat ja Diana Ross, Gibbin veljekset, Giorgio Moroder ja lukuisat muut profeetat astuvat alas tanssien. He kutsuvat oikeamieliset värivalojen ja peilipallojen kirkkauteen, sykkivän rytmin pyörteisiin.
Väkevää todistusta, veli! Discon kulta-aikanakin niin tuottajia, artisteja, dj:tä kuin discoyleisöä pilkattiin mediassa, eivätkä lahjakkaat tekijät saaneet ansaitsemaansa arvostusta.
Ihme kyllä levy-yhtiötkin olivat penseitä, esim. Epiciä ei kiinnostanut julkaista KC & the Sunshine Bandin Give It Up:ia jenkeissä, vaikka biisi oli Euroopassa ykkösenä. Casey julkaisi biisin sittemmin omalla merkillään - ja teki tuohta.
Lähetä kommentti