maanantaina, marraskuuta 27, 2006

Lapsuuden loppu

Tampereelta juuri väitelleen Atte Oksasen mukaan lähes joka kolmas suomalainen 8-13-vuotias tyttö haluaa joskus satuttaa itseään ja lähes puolet samanikäisistä pojista tahtoo vahingoittaa toista ihmistä.

Eikä se valitettavasti aina jää pelkästään tahtomisen asteelle. Mietin miten omat lapset selviävät, esikoinen ei tule ainakaan koolla ja voimalla ottamaan paikkaansa maailmassa. Miten herkkäsieluista lasta voisi kasvattaa niin että hän selviäisi menettämättä herkkyyttään? Niin että hänestä kasvaisi itsetuntoinen ja oikeudentuntoinen ihminen, joka näkisi maailmassa enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

Pitää varmaan olla paljon läsnä, vaikka eihän sitä koko ajan voi olla vahtimassa etteivät isommat vie leluja kädestä. Onneksi on myös viisas vaimo ja manuaaleja. Vaimon puolen sukulaiset voivat myös opettaa lapsukaisille judoa tai poliisiotteita (ei vartijaotteita!).

Sen lisäksi että rakkaat länsinaapurit syntyvät kultalusikka suussa, on siellä lapsuuskin pidempi ja vähäsateisempi. Oksasen mukaan paras tilanne on ruotsalaislapsilla, joista vain reilu kymmenes ylittää masennusrajan. Eniten oireita on suomalaisilla 13-vuotiailla tytöillä, joista lähes kolmannes kuuluu riskiryhmään. Ruotsissa ja Norjassa kiusaamista on estetty kouluissa paljon tehokkaammin ja kauemmin kuin Suomessa.

Lapset alkavat tehdä eroa isään ja äitiin noin 10-11 vuoden iässä. He kertovat muun muassa, etteivät saa enää tukea vanhemmiltaan. 13-vuotiaista suomalaistytöistä lähes kaksi kolmesta ja pojista puolet kertoo lopettaneensa leikkimisen kokonaan, kun norjalaistytöistä samaa sanoo noin joka seitsemäs ja pojista vain joka kymmenes.

Ikävuosi ikävuodelta lapset puhuvat tutkimuksen mukaan vähemmän elämänsä iloista ja suruista vanhempiensa kanssa. Myös muut aikuiset, kuten isovanhemmat, sukulaiset ja opettajat näyttäytyvät entistä merkityksettömämmiltä. Vastaavaa kehitystä ei ole norjalaisilla ja ruotsalaisilla lapsilla.

Jaahas, minulla on siis tilastojen valossa aktiivi-isyyttä jäljellä seitsemisen vuotta. Esikoisellani on aktiivista leikkimisaikaa jäljellä kymmenisen vuotta. Pomoni on kiitettävästi jaksanut puolustaa sekä aikuisten että lasten kaikenlaista pelaamista ja leikkimistä, ei vain tietokonepelaamista. En ole tajunnutkaan kuinka tärkeää se onkaan: Leluista ja peleistä luopuneet lapset kokevat, ettei heistä välitetä, ja he kiusaavat muita. Heidän välinsä aikuisiin ovat etäisiä. Niillä 12-13-vuotiailla tytöillä, jotka kertovat lopettaneensa leikkimisen, on enemmän ulkonäkömurheita ja itsetuhoajatuksia kuin muilla. Pojat taas haluavat satuttaa toisia eivätkä välitä toisten kivuista.

Mikä suomalaisia oikein riivaa? Oksasen ja Kari Uusikylän kaltaiset tutkijat syyttävät kurjuudesta stressiä ja laman jälkeen kiristynyttä kilpailuasennetta. Sillähän suomalaiset ovat kivunneet kilpailukykytilastojen kärkisijoille. Tämän pontevuuden vuoksi Suomea on kehuttu pohjolan Japaniksi. Jos se yhtään lohduttaa, niin japanilaisia riivaa vielä enemmän. Japanin koululaitoksessa harrastetaan jo nuorella iällä karsintoja jatkokoulutuksiin. Haittapuolena on puoli miljoonaa masentunutta, karsiutunutta koululaista, joille aiotaan rakentaa valtava uudelleenmotivointikeskus Okinawalle.

tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Epämiellyttävä totuus

Epämiellyttävät totuudet eivät useimmiten tule Al Goren vaan oman lapsen suusta.

Auvoisa lukuhetki esikoisen ja Aino-kirjan parissa. Esikoinen näyttää kirjan sisäkannesta boksereihin sonnustautunutta pulleaa ja kaljua pikku-ukkoa ja hihkaisee: "Toi on ihan isin näköinen!"

Isillä ja pojalla on palaverin paikka. Ei muuten ole isin näköinen ollenkaan. Vieressä on punatukkainen, hoikka hahmo, sehän on isin näköinen eikä se paksukainen. Esikoinen tivaa että eikä ole vaan toi tossa. Isi närkästyy. Mitäs tää on, kyselen ja osoitan närkästyneenä kolmivuotiaalle dennisbergkampmaista kuontaloani. Eikä isi ole noin paksukaan.

Esikoisen kommentit herättivät siihen todellisuuteen että olen viime vuosina nostellut enemmän pikkulapsia kuin puntteja, liikunnanohjaamisesta on vierähtänyt viisi vuotta ja enemmän kiloja. Eikä se hiusraja ihan sama ole kuin kaksikymppisenä. Sen verran turhamainen olen etten todellakaan halua kuulla että sä oot lapsilles maailman paras isä vaikka masu vähän pömpöttäiskin.

Olen uskotellut itselleni että rypyt ovat yhtä kuin charmi, ja mitä ruumiiseen tulee, on uusi ja parempi elämä aina aivan nurkan takana. Olen itselleni paremman näköinen kuin peilille, tavallaan autuaan tietämätön siitä miltä näytän. Valokuvistakaan ei oikein tunnista itseäni. En halua oikeasti tietääkään miltä näytän oman pääni ulkopuolella, koska se on ainoa peili, jonka ihminen tarvitsee. Asenne on ulkonäköä tärkeämpää, ulkonäkö voi rapistua mutta asenne ei. Ihan sama asia on vaikka tanssimisen kanssa, ei siitä tule mitään jos alkaa murehtimaan näyttääkö tyhmältä vai ei.

Olen onnellisesti välttynyt suuremmilta ulkonäkötraumoilta, teini-iässäkin. Muistan kyllä hämärästi miten paljon aikaa muotovaahtojen ja geelien kanssa sotkeminen, föönaaminen ja lopputuloksen murehtiminen vei teininä. Nykyään teinipojat ovat yhtä rankkojen ulkonäköpaineiden alla kuin tytötkin, viimeisen teinibarometrin mukaan 15-vuotiaat pojat panostavat ulkonäköönsä jopa enemmän kuin tytöt.

Ihmettelen usein mitä ihmiset näkevät peilistä, näky on selvästi jotain ihan muuta kuin mikä piirtyy toisten verkkokalvoille. Monet upeat ihmiset surevat jotain ulkonäköönsä liittyvää yksityiskohtaa niin että se vääristää koko kuvan itsestä. Ei ole niin täydellisen näköistä ihmistä, ettei löytäisi itsestään jotain kriisiyttävää ulkonäköpuutetta. Jos mikään muu ei ole huonosti, ovat hiukset joko liian suorat tai kiharat tai väärän väriset.

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

maisteri ja pimeän puolen houkutus

Torgrim Eggenin viiltävässä kirjassa Pärstäkerroin väistyvä, kyynistynyt pääministeri pohtii politiikkaa: Fiksuimmat eivät valitse politiikkaa, tai sitten he vain käväisevät siellä matkalla vehmaammille laidunmaille. Ihmiset aloittavat politiikassa heikompien puhemiehenä ja hylkäsivät sen heti kun osasivat tarpeeksi ryhtyäkseen vahvimpien puhemiehiksi.

Minä osaan jo aivan tarpeeksi. Hommiin joissa olisi hyödyllistä tuntea sisäiset prosessit ja käyttää niitä tietoja hyväksi etujen haalimiseen.

Olen ammattikunnassani seurannut lukuisien nuorten kykyjen käyvän tätä polkua matkalla menestykseen, esimerkiksi elinkeinoelämän tai etujärjestöjen lobbaajiksi. Kun he seuraavan kerran tauon jälkeen näyttäytyvät eduskunnassa, on heillä kallis (jakku)puku ja nihkeä tervehdys. Kateuden sävyttämä kysymys onkin: ovatko he sittenkin fiksumpia, vaikka aina luulin toisin?

Olen tuntenut viime aikoina voiman pimeän puolen houkutusta. Pimeällä puolella, vahvimpien puhemiehenä ei enää mietitä miten luonnolle, heikommille tai tuleville sukupolville käy. On vastuuta, tulostavoitteita ja muuta kiireellisempää ajateltavaa.

Kaltaiselleni ja ikäiselleni idealistille, entiselle lupaavalle nuorelle miehelle matka pimeälle puolelle käy kunnianhimon, kyynistymisen ja turtumisen viitoittamaa polkua. Minäkin haluan vastuuta ja tulostavoitteita, haluan projektihelvettiin ja oravanpyörään vain näyttääkseni että olen tarpeeksi kova jätkä. Näytettyäni voisin vetäytyä johonkin think-tankiin irvistelemään kapitalistiyhteiskunnan menolle. Entä miksi kitkuttaa maailmanparannushommissa, kun etenkin kansalaisjärjestöpuolella elää laaja usko siihen, että jalot pyrkimykset ja omien työntekijöiden julma riisto ja aktiivien syyllistäminen eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään?

Toisten pimeälle puolelle kääntyvien tavoin minulla on lapset, joita voisin käyttää pieninä ihmiskilpinäni: ei sitä enää voi maailmaa parantaa kun pitää tuoda muksuille pilttiä pöytään, ennen pärjäsi kyllä ilman autoa mutta nyt kun on lapset. Piti saada omakotitalo ja etelänloma - ihan lasten takia.

Älykäs, entinen maailmantuskaa potenut pimeän puolen kulkija käyttää ironiaa turruttamaan kolkuttavaa omaatuntoaan. Lyö kaiken lekkeriksi ja nauraa kuivasti maailman menolle ja omille valinnoilleen, ei muuta kuin sanojansa syömään ja täyteläistä chileläistä kyytipojaksi.

Suurin tragedia olisi myydä periaatteensa vain huomatakseen, ettei kukaan ole kiinnostunut ostamaan.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

maisteri!

Olen nyt sitten FM eli filosofian maisteri, viimeinkin! Armas vaimoni soitti eilen, ylipistolta oli tullut lupaavan paksuinen kirjekuori, jonka avaamisesta lähtien on suu ollut messingillä. Viimeisen sosiologian esseen sain naputeltua muutama viikko sitten Hki-Tampere -pendolinon ravintolavaunussa. Paukautin läppärin kiinni ja totesin kanssamatkustajille että meikäläisen opiskelut loppuivat nyt! Hölmistyneitä ilmeitä ja lyhyttä selitysosuutta seurasivat kättelyt, onnittelut ja muovituoppien kopistus.

No siltä nyt tuntuu että koko ajan tekee mieli virnistellä, on ylpeä ja kevyt olo. Graduntekoni oli juuri sellainen perinteinen tuskanakki, josta yliopiston kuppiloissa ja ylioppilaslehdissä voivotellaan. Tuntui että mitä vähemmän opintoja on jäljellä, sitä pitempään niiden suorittaminen kestää. Yhdestä opinnäytteestä tuli mörkö joka meinasi saada henkisen yliotteen lopullisesti. Mutta eipäs perhana saanut!

On pelottavaa huomata langenneensa sitku-listojen tekoon, lista asioista jotka pitää hoitaa ennen kuin Elämä alkaa. Sitku polvi on parantunut niin alan urheilla, sitku olen valmistunut niin voin saada työpaikan, sitku vaimoni ja minä olemme saaneet maisterin töitä niin voimme päästä omaan kotiin, sitku asumme Tampereella niin näemme enemmän kavereita jne. Jotain on nyt muuttunut, 32-vuotiaana voin viettää ensimmäistä kertaa oikeata lomaa, jolloin ei tarvitse opiskella. Ensimäistä kertaa kymmeneen vuoteen voin lukea hyvällä omallatunnolla kirjoja, jotka eivät liity opiskeluun. Nyt on yksi paikka vähemmän missä minun pitäisi olla toisaalla. Viimeaikaiset jälkikolmenkympin kriisitunnelmat ovat ainakin tilapäisesti huomattavasti lieventyneet.

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Akselin pauketta Tampereella

Naapurin teknopojat ovat hiljentyneet (hiljennetty) ja uusi kotimme alkaa tuntua varsin kodikkaalta. En tiennyt kämpästä mitään kun kannoin ensimmäisen muuttolaatikon ovesta sisään. Ikkunoista aukeava näköala Näsijärvelle oli iloinen yllätys. Vaikka tuntuukin ikävältä olla vuokraa maksava tuhnu (syyskuun kuukausiliitteessä oli loistava juttu vuokranmaksaja-tuhnuista ja asuntolaina-tuulipuvuista) niin vuokran maksaminen ei enää niin harmita. Kämppä Tampereella on isompi ja parempikuntoinen kuin Helsingin lähiössä, vuokra on satasen alempi.

Vanha astianpesukone ei enää neljännen muuton ja pitkän palveluksen jälkeen suostunut toimimaan. Astianpesukoneemme saattaminen viimeiselle leposijalleen Nekalan kierrätyspisteeseen uutisoitiin kuvan kanssa näyttävästi Aamulehden etusivulla. Edellisestä etusivukeikasta onkin jo vierähtänyt vuosia, silloin olin hopeanvärisissä vaatteissa ja suipoissa korvissa lakittamassa Olavi Virran patsasta. Uusi kone kehrää ihanasti, sen nimi on Wirpooli. En ensin tajunnut mistä on kyse kun paikalliset opastivat että se Wirpooli on hyvä merkki.

Tampereella elämä on jokseenkin ennallaan muutaman vuoden tauon jälkeen. TamU taas mestari ja Työväen teatterin lavalla ovat samat Roineet kuin aina ennekin. Jotain edistystä on kuitenkin tapahtunut: TamU pelaa nykyään taitavaa lyhytsyöttöpeliä ja demarien ja kokoomuksen ikiaikainen aseveliakseli rutisee liitoksissaan pormestarivaalin jäljiltä.

Tämän päivän Aamulehti uutisoi tosiaan mullistavia uutisia: aseveliakseli on romuttunut! Tamperelaisen politiikan erikoisuus on ollut demarien ja kokoomuksen yhteistyöjuntta. Kaupungin asioista on päättänyt vuosikymmeniä käytännössä muutamien miesten klikki, nykyinen sinipunajohto tunnetaan nimellä Pitkät Pojat. Alun perin aseveliakselin tarkoituksena oli vaaran vuosina pitää kommunistit päätöksenteon ulkopuolella. Sittemmin valta (ja esimerkiksi nuorisojärjestöjen rahat) on jaettu sulle-mulle-tyyliin ihan vallanpitämisen ilosta. Tätä taustaa vasten minusta on erityisen hauskaa kun aseveljet syyttävät vihreitä vuorotellen kokoomuksen tai demareiden apupuolueeksi. Vihreät perivät sukupuuttoon kuolleiden kommunistien roolin aseveliakselin vastavoimana, minkä vuoksi erityisesti demarit ovat Tampereella tervehtineet vihreitä lähinnä keskisormella. Nyt tosiaan kokoomus on sanonut irti vanhan sopimuksensa, jossa kolmantena pyöränä ovat pyörineet vasurit. Lopullinen syy oli kaupunginhallituspaikkojen jako. Saa nähdä mitä tästä seuraa, ainakin kokkarit ovat sitä mieltä ettei paluuta entiseen ole.

  • Artikkeli aseveliakselin ihmeellisistä vaiheista, vielä 2003 juntta näytti ikuiselta.

Ilonaihe on myös Tampereelle auennut nuorten rohkeiden teatterintekijöiden teatteri Siperia, jonka ensimmäinen näytelmä Kaikki se rakkaus joka sinulle kuuluu oli mainota ja raikasta teatteria. Tahtoo lisää!

maanantaina, lokakuuta 16, 2006

Lupaavan nuoren miehen erheet

Rahat voivat mennä vaikka pörssiromahduksessa, sivistystä tai elettyjä kokemuksia ei sen sijaan voi ottaa pois, lapsille parasta on yhteinen aika. Blaa blaa blaa.

Tulimme tutun perheen luota, saimme kyydin uudenkarhealla Volvo V70:lla, uusi auto tuoksui ihanalle ja tuplavaunut menivät sisään heittämällä. Auto oli Nokian liisaama. Tuli mieleen ne messujen nuoret IT-osaajat, ajavat varmaan kartanoautolla omaan kotiinsa.

Opettajat sun muut olivat sitä mieltä että pääsen vielä pitkälle. Olen 32 ja päässyt juuri perheineni opiskelija-asuntoon. Naapurin pojat alkoivat juuri soittaa teknoa, toivottavasti lapset eivät herää. Omistan suunnilleen sen mitä päälleni puen, siitä ei ole kauaa kun ruinasin vielä rahaa vanhemmiltani. Nyt ruinaan pankista.

Eihän tässä näin pitänyt käydä, minähän olin aina se lupaava nuorimies, jo lapsena. Koulut menivät hyvin, ällän paperit, valmistun maan vaikeimmin sisään päästävän monialayliopiston huippuyksiköstä. Olen tehnyt kokopäivätöitä viimeiset kuusi vuotta, vielä tällä hetkellä kahta työtä.

Minua on aina pyydetty edustamaan muita ja olen ollut puhumassa muiden puolesta: ala-asteen päätösjuhlassa, ylioppilasjuhlassa ja yliopiston avajaisissa, varusmiesten edustajana, akateemisissa vuosijuhlissa tai milloin missäkin. En tiedä vieläkään miksi, ehkä olin tehtävään sopiva, ehkä helpoimmin ylipuhuttavissa.

Ovat edelleen sitä mieltä että pääsen pitkälle, työni on niin hyvä ikkunapaikka, siellä pääsee niin hyvin verkostoitumaan. Kun kerran olen niin helvetin fiksu ja tunnen kaikki tyypit niin miten sitten vielä ihmettelen mihin mennä töihin tai mitä teen isona?

Olenkin alkanut miettiä missä meni vikaan. Olen älykäs, ulospäinsuuntautunut, jossain määrin myös kunnianhimoinen. Missä siis olen mokaillut? Muutama virheliike tulee mieleen.

  1. Valitsin opiskelualakseni humanistisen alan, joka ei johda tiettyyn ammattiin. Paljon sivistystä, heikko työmarkkina-asema. Olen tyyypillinen moniosaaja. Milloin olet nähnyt työhakemuksen, jossa haetaan moniosaajaa?
  2. Lähdin hoitamaan yhteisiä asioita. Silloin tuppaavat omat asiat jäämään kakkoseksi. Kolmannelta sektorilta olen oppinut että mitä jalompi aatteellinen päämäärä järjestöllä on, sitä kurjemmin kohdellaan omia työntekijöitä.
  3. Valitsin väärän puolueen. Idealismia ja lahjakkuutta Vihreissä on runsaasti, mutta ei etenemismahdollisuuksia. (vaihtoehtoja ei tietenkään ole, en näe sellaista vaihtoehtoa etten osallistuisi politiikkaan vihreänä)
  4. Olen tehnyt töitä joissa on ollut merkitystä, vastuuta, jopa mainetta, mutta ei rahaa.
Muiden asioita on tosiaa tullut hoidettua: koulutovereiden, varusmiesten, opiskelijoiden, tulevien sukupolvien, tamperelaisten, intialaisten köyhien. Nyt saa riittää! En vaadi pääsyä luovaan eliittiin, päästäkää edes alempaan keskiluokkaan!

sunnuntaina, lokakuuta 15, 2006

pelimiehiä ja lipunmyyjiä

Helsingin Sanomat, syntyneitä-palstalla tänään:
  • Sofia Helmi Ilona Suvanen, "Rakas pikku prinsessa ."
Päivän saldona oli puolisen tusinaa uutta siniveristä maahamme.
  • Tommi Oskari Joonatan Vahla. "Sinistä myssyä ja nuttua, talo täynnä äijäjuttua. Uusi isäntä tuli taloon."
Vahlan perheessä ei taideta pojille punaisia paitoja pueta. Mitähän Tommin isä tuumaisi jos pikkuisäntä toisi joku päivä poikaystävän näytille?
  • Jeskasen perhettä on siunattu 2.2.2001 lähtien neljällä lapsella (ei kaksosia): Juulilla, Jasmilla, Joosella ja Jeetulla. Tekstinä on leikkisästi: "Isin viisivuotissuunnitelman satoa". No, äidit harvemmin suunnittelevat pyöräyttävänsä neljää lasta viidessä vuodessa. Millähän kirjaimella seuraavan nimi alkaa?
  • Ilmo Alarik Ilvessalmi, "tomera poikamme"
  • Julus Juho Mikael "Ei tullut lipunmyyjää vaan Pelimies, pikku-ukko "Faabio".
Järvi-Keinonen perheessä olikin kolme lipunmyyjää jo ennestään, isosiskot Marine ja Natalie, sekä aiti Katri.
  • Kira Anni Alexandra, "pikkuinen, pehmoinen, sadun lapsi suloinen"
  • Aurora Ida Emilia Tammilehto "iloinen prinsessa"
  • Julia Sofia Pallamo, "herttainen neitimme".
  • Loisto Argos Otava Virolainen, "Hra. Vauva"
Näiden lapsosten kummeja helpottaa se, että lastenvaateliikkeissä on toinen puoli vaalensinisilleja ja toinen puoli vaalenpunaisille vaatteille. Maon Kiinassa oli univormussa vain
yhtä väriä, kyllä se on ihan toista nykyään!

tiistaina, lokakuuta 10, 2006

Humanoidi ICT-maailmassa

Kävin töiden jälkeen Tampere-talolla ICT-alan rekrytointitapahtumassa kuuntelemassa minkälaista osaamista ja työkokemusta ICT-alan yritykset odottavat opiskelijoilta ja vastavalmistuneilta. Valmistuminen on tutkintotodistusta vaille ja työsuhde loppusuoralla ja kun olen viime aikoina askarrellut tietoyhteiskunta-asioiden ja verkkotiedotuksen parissa niin pitäähän sitä tännekin päin vilkuilla.

Päätin että nyt mennään hyvällä asenteella, on kaksi lasta ja opiskeleva vaimo elätettävänä, ei mitään näsäviisastelua vaikka tulisi mitä innovaatioliturgiaa tai kompetenssiläppää. Ennakkoluulottomasti vaan, uloshengitys.

Korokkeella nimikylttien takana oli kuusi miestä, yleisönä kurjistuvaan työmarkkina-asemaansa havahtuneita yliopisto-opiskelijoita ja vastavalmistuneita. Neljä kuudesta ICT-miehestä oli minua nuorempia, heitä jännitti eivätkä he osanneet lausua englannikielisiä titteleitään. Puvut oli jätetty kotiin, vain yksi insinööri oli jättänyt ylimmän paidannapin kiinni. Ei se mitään, kyllä se pojat ihan hyvin menee. Ihan ihmisen kokoista toimintaahan tää bisneskin näyttäis olevan. Aika pitkälle ovat päässeet, ois pitänyt alkaa koodaamaan niin ois asunnot ja muut.

Hervantaan asettuneen kansainvälisen firman edustaja kertoi että nyt tarvitaa erityisesti hv- ja sympparipuolen ihmisiä. Just, no kuunnellaan nyt noi muut.

Mobiilipelifirman edustaja kertoi että he ovat kehittäneet pelin nimeltä Kill All Humans. Nyt tarvittaisiin laajenevaan organisaatioon "uutta verta". Samainen tekniikan ylioppilas neuvoi että vaikka koulussa olisi tylsiäkin kursseja niin nekin pitäisi tehdä. Koulussa oppisi, etenkin haastavilla kursseilla. Pasi perkele, mistä kolusta sä nyt puhut, täällä on vain yliopisto-opiskelijoita ja maistereita? Ei ruveta viisastelemaan kuitenkaan, uloshengitys.

Mikään firma ei ollut kiinnostunut tohtoreista. Ei ihme, eiväthän ne kiinnosta enää edes yliopistoa.

TietoEnatorin edustaja kertoi että heillä on töissä 16 000 jannua. Tieto-X:n edustaja kertoi että heillä on miesvahvuus 100. Nokialle otetaan mielellään
reippaita ja aktiivisia kavereita. Ei jumalauta, onks teillä porttikielto naisille vai haluutteko vain antaa sen vaikutelman? Eihän ne voi sössiä asiakastapaamisiaankaan tälleen.

Ja sitten onkin jo yleisökysymysten vuoro. Ei pysy mölyt mahassa. Siellä onkin jo käsi ylhäällä.

"Olen Jussi Nousiainen, vastavalmistunut sieltä ja sieltä. Kiitos kiinnostavista alustuksistanne. Teitä on siinä kuusi miestä. Kuulimme että TietoEnatorilla on töissä 16 000 jannua ja Tieto-X:llä on sadan miesvahvuus. Yleisöstä suurin osa on naisia, kannattaako teidän mielestänne heidän hakeutua ICT-alalle?" Siinä meni sitten se pärstäkerroin, kyllä kannatti raahata ne hyvät kengät.

"Siis ilman muuta kannattaa, mielellään mäkin niitä siellä toimistolla enemmän katselisin."
Just. Sekaan vaan, vaikkei seisoiskaan.

sunnuntaina, lokakuuta 08, 2006

La familia unida jamás será vencida

Kyllä se on kauheata katsottavaa kun muut ihmiset kuin me* itse eivät osaa kasvattaa lapsiaan. Uhmaikäiset pompottavat häpeästä kyyristeleviä vanhempiaan, isoja kölvejä vaimennetaan tutilla (eng. pacifier) keskellä kirkasta päivää ja imeväisikäisille työnnetään karkkia suuhun. Juuri ja juuri sitä pystyy olemaan menemättä kertomaan miten teidänkin pitäisi lapsianne kasvattaa. Parempi niin, sillä mikään ei ole varmempi tapa tuhota välinsä toiseen ihmiseen. Tällä foorumilla kukaan ei voi kuitenkaan estää minua jakamasta lastenkasvatusohjeita:

Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa

"Ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei synny oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa." Lasten kanssa eläminen on paitsi hauskaa, myös taistelua, tahtojen taistelua. Jos vanhemmat sen häviävät, häviävät kaikki. Lapsi on anarkistinen ja elinvoimainen pieni termitti, jonka lajityypilliseen käytökseen kuuluu hakea rajoja ja yrittää kaataa niitä. Aikuinen sen sijaan on läpikäynyt sosialisaation ja tyytyy hänelle asetettuun karsinaan.

Pärjätäkseen on vanhempien pidettävä yhtä. Jos rintamassa on särö, löytää lapsi sen vääjäämättömällä tarmolla ja varmuudella ja silloin on kaikki menetetty. Fiksut vanhemmat eivät ole lasten nähden eri mieltä kasvatusperiaatteista tai säännöistä, tai kyseenalaista julkisesti toisen vanhemman sanomisia. Jos ei ole yhteistä rintamaa, taistelu on lyhyt ja tappiollinen, ei synny oikeutta eikä rakkautta. On vain loputon määrä lahjontaa, kiristystä ja epävarmuutta.

Useimmat aikuiset ymmärtävät, miksi sohviin ei saa piirtää tai miksi yöllä pitää nukkua. Ei ole mieluisa tehtävä olla ensimmäisenä asettamassa lapselle tällaisia ikäviä rajoituksia, koska silloin joutuu kohtaamaan lapsen pettymyksen. Pettynyt lapsi ei ole mukava, syntyy meteliä ja hässäkkää joka pitäisi ottaa vastaan lehmänhermoisena ja turvallisena, myös julkisella paikalla arvioivien katseiden paineessa. Hässäkkä ei ole kivaa ja osa vanhemmista onkin keksinyt ulkoistaa sen viranomaisille, lastentarhan tädeille ja opettajille, viime kädessä vankeihoitoviranomaisille. Tätä ulkoistamista jotkut kutsuvat myös vapaaksi kasvatukseksi.

Kaikki aika on laatuaikaa

Usein kuulee että joku haluaa antaa lapselleen vain kaikkein parasta, niin minäkin. Uskon että parasta mitä lapselle voi antaa on aika. Joku roti tässäkin on, jos vanhemmalla ei ole yhtään aikaa itselleen, ei hän ole hyvää seuraa kenellekään.

En usko että lapset olisivat koskaan keksineet laatuajan käsitettä. Lapselle kaikki aika vanhempien kanssa on laatuaikaa, sekin kun riidellään. Aikuisten puheessa laatuajalla tarkoitetaan yleensä ylimääräisten virikkeiden ja pienten lahjusten ryydittämää yhdessäoloa, jonka tarkoitus on korvata viettämättä jäänyttä "tavallista" aikaa.

Lapsi huomaa kaiken

Äitini osuvimpia lohkaisuja on että lapsi elää perheen alitajuntaa. Sitä saattaa ajatella että lapset ovat pieniä ja hupsuja, helposti höynäytettäviä. Mikään ei ole kauempana totuudesta. Lapsi huomaa milloin hänelle valehdellaan. Lapselle valehteleminen hankalasta tilanteesta selvitäkseen on kätevää kuin housuun kuseminen talvella. Jos kaikki ei ole OK ja väittää muuta, lapsi ei sano mitään mutta tajuaa ristiriidan kristallinkirkkaasti.

Lapsi myös muistaa kaiken, kuukausia sitten päästetty kirosana tulee bumerangina lapsen suusta kun sopiva tilanne aukeaa. Päiväkodissa kolmevuotias esikoinen muistaa luetella muille lapsille ja tädeille, mitä isi otti evääksi Pendolinoon ja oliko isin termarikahvissa maitoa. En halua ajatella mitä kaikkea muuta hän kertoo.

Pitää nyt sitten vielä korostaa että enimmäkseen lasten kanssa on lutuista ja ihanaa, tämä oli pohdintaa pahimman varalle. Nykyään on sitäpaitsi netissä käypiä manuaaleja lasten kanssa selviämiseksi, enää puuttuvat vain nimilaput synnytyslaitoksella.

*Lapsiperheellinen ei juuri käytä yksikön ensimmäistä persoonapronominia. Kun on tarpeeksi naimisissa ja lp, ei ole enää mun kavereita, on vain meidän kavereita. Mun harrastukset on joko meidän harrastuksia tai ei harrastuksia ollenkaan - toisin sanoen meidän elämä.

tiistaina, lokakuuta 03, 2006

Sota salamaniskuja vastaan?

Yhdysvalloissa ja eritysti presidentti George W. Bushilla on tuntunut olevan vuosien ajan vain yksi pääpuheenaihe: sota terrorismia vastaan. Yhdysvaltojen keskushallinnon mukaan viime vuonna terrorismin uhrina kuoli yhteensä 56 Yhdysvaltain kansalaista. Todennäköisempää oli kuolla esimerkiksi salamaniskuun (67 kuolonuhria). Yhdysvallat sotii eri puolilla maailmaa tehdäkseen maailmasta turvallisen paikan. Se on melko kallista, pelkästään Irakin sota maksaa arviolta 4,5 miljardia taalaa kuukaudessa.

Vaikka maa on kollektiivisen terroristihysterian vallassa, on pahin uhka yhdysvaltalaiselle kuitenkin toinen yhdysvaltalainen.

Yhdysvaltojen liikenteessä kuoli viime vuonna 43 443 ihmistä, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tämä ei ole herättänyt kovin kummoista yhteiskunnallista keskustelua, kukaan ei ole vaatimassa sotaa kaahareita vastaan.

Yhdysvaltain oikeusministeriön mukaan ampuma-aseuhrien määrä nousi lähes 50 prosentilla viime vuonna 477 000:een. Omien kansalaisten tulittamia uhreja oli USA:ssa enemmän Espoossa ja Tampereella on asukkaita yhteensä.

New York Timesin mukaan George W. Bushin hallitus ja republikaanien johtama kongressi eivät ole suostuneet uusimaan kymmenen vuotta voimassa ollutta, vuonna 2004 päättynyttä kieltoa myydä rynnäkkökivääreitä tavallisille kansalaisille. Rynnäkkökiväärin osto-oikeus alkaa olla niitä harvoja kansalaisoikeuksia, joihin ei ole viime aikoina kajottu terrorisodan nimissä. Yhdysvaltain kouluissa on sattunut viikon sisään kolme kuolettavaa ampumavälikotausta, joista viimeisimmässä kuoli viisi koulutyttöä. Viime kouluvuoden saldo ampumavälikohtauksista oli 85. Minkäänlaista laajaa keskustelua ampuma-aseiden hallussapidosta ei Yhdysvalloissa ole kuitenkaan käynnistynyt.

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Kiitos Freddie ja Wolfgang!

Haluan kiittää kahta musiikin suurmiestä, Freddie Mercurya ja Wolfgang Amadeus Mozartia, koska maailma ilman heitä olisi paljon ankeampi paikka.

Mozartia kuunnellessa tuntuu siltä kuin kaikessa olisi järkeä, ylitsepääsemättömät ongelmat kutistuvat ja rauha ja toiveikkuus valtaavat mielen. En ole uskonnollinen ihminen mutta Mozartin musiikki saa uskomaan hänen aikalaisiaan: että on Jumala joka valitsi välikappaleekseen tämän pienikokoisen pieruhuumorin ja uhkapelien ystävän. Tuloksena oli ylimaallisen kaunista, iloa ja helppoutta pursuavaa musiikkia.

Telkusta tuli samana iltana kaksi konserttia: Queen vuodelta 1986 ja aikamme kovimmaksi stadionviihdyttäjäksi mainostettu Robbie Williams livenä. Robbie on komea, Freddie enintään persoonallinen, Robbiella on hyvät hampaat, Freddie oli kasvattanut viikset purukalustonsa peitoksi. Robbiella on huima audiovisuaalinen show, Freddiellä oli värivalot, Robbiella tyylikkäät vaatteet, Freddiellä mattinykäsfarkut. Sen enempää vertailua ei ole reilua tehdä, koska Freddie oli maailman kovin rock-laulaja, jonka oli helppoa täyttää valtavat stadionit äänellään, egollaan ja karismallaan.

Live Aid -konsertin aikaan Queen oli jo pois muodista, mutta kun Freddie avasi äänensä täydellä Wembleyllä, totesivat muut tähdet backstage-alueella että jaaha, siinä meni show, kuka joutuu seuraavaksi. Henry Rollins totesi osuvasti että jos Nürnbergin puoluepäivillä olisi ollut bändi niin se olisi näyttänyt tuolta. Paitsi että Freddie oli huima showmies, teki hän myös kuolematonta musaa. On tietenkin sääli ettei Freddie tullut kunnolla kaapista ja Night at the Operan hullunrohkeus muuttui vähitellen takuuvarmaksi stadionrockiksi.

Joka tapauksessa, suosittelen jokaiselle työhaastatteluun menijälle psyykkaukseksi pientä annosta Freddie Mercurya, because darlings, We are the Champions!

tiistaina, syyskuuta 26, 2006

BigBrother-kokemus

Ei ole helppoa suomalaisilla tosiTV:n tekijöillä. Amerikan asukkaat halailevat, kiljuvat, riitelevät ja ilmeilevät naamallaan ihan luonnostaan. Siihen päälle vielä machompi kulttuuri, uskontojen kirjo ja rotujen väliset ristiriidat niin johan on viihdepotpuri valmiina. Sen sijaan meikäläisille kisaajille pitää antaa joko todella paljon viinaa tai sähköshokkeja ennen kuin alkaa syntyä mitään katsomisen arvoista. Suomen Robinsonin tuottajien riipaisevasta epätoivosta kertoi jakso, jossa kilpailijat suljettiin auringon paahteeseen bambuhäkkeihin ilman ruokaa. Nälkä ja piina vain jatkuivat, mutta suomalaiset kilpaveikot ja -siskot juttelivat lähinnä säästä ja lottovoitosta.

Pohjanmaalaiset kaverukset ovat onnistuneet tekemään hittituotteen itsensä satuttamisesta. Pidin duudsoneita pelkästään yksinkertaisina kavereina ennen kuin kuulin heidän haastattelunsa radiosta. Duudsonit osoittautuivat kivenkoviksi ja päämäärätietoisiksi liikemiehiksi promootio- ja oheistuotesuunnitemineen. Bisnespuheen väliin pojat muistivat aina välillä piereskellä ja uhata toimituksen särkemisellä. Katsoin uteliaisuuttani että millä sitä suomikuvaa tällä kertaa kirkastetaan Amerikan kaapelikanavilla. Ei se paljoa naurattanut kun kaverit ovat oikeasti vammauttaneet itsensä aivan surkeaan kuntoon. Väkinäistä naurua vääntäen poijaat heittivät tikkaa lihavan kaverin mahaan ja nukkuva komiampi kaveri herätettiin lyömällä pesismailalla kiveksiin. Selittäkää joku mikä ero sillä on pahoinpitelyn kanssa? Silmäkulma kostui myötähäpeästä siinä vaiheessa kun tuotantoyhtiön pakusta ilmestyi duudsonien farmille palkattuja isotissisiä mimmejä lehmäbikineissään väkinäisesti kirmailemaan.

SubTV:n hittisarjassa kilpailijat suljetaan pehmustettuihin huoneisiin ja juotetaan känniin. Näin on saatu sadoista tunneista saatu seulottua joitain ikimuistoisia televisioviihteen hetkiä, kuten se että Perttu sanoi "coconuts, bananas", muistattehan. Nyt sitten saatiin säpinää kun kilpailija Mika riisui sammuneen Sorellan housut ja alkoi kähmiä tätä. Touhulle on ihan nimikin, seksuaalinen hyväksikäyttö, jota nyt esitutkinnassa tutkitaan. Nimestä viis, katsojaluvut ainakin ovat nousussa. SubTV:n mediatiedoissa riemuitaan syksyn suosiosta: Viikkotavoittavuus 15-34-vuotiaissa nousi 64 prosenttiin ja kaupallinen katseluosuus prime timessa oli 21,1, prosenttia. "Big Brotherin kiinnostavuudesta kertoo myös ohjelman katsojaprofiili, joka ei suinkaan rajoitu pelkästään nuoriin."

Katsojien toverituomioistuin on jo julistanut seksuaalirikosten vakiotuomion: Sorella on Suomen vihatuin nainen ja syyllinen koko hässäkkään. Hänen on varmasti mukava palata siviilityöhönsä luokanopettajaksi.

Tutkija Mikko Hautakangas sanoo SubTV:n kotisivuilla että "BB tarjoaa katsojalle mahdollisuuden kokea olevansa mukana, kun Big Brother -kokemus syntyy." Suomen nuorison puolesta, kiitos SubTV tästä mahdollisuudesta!





maanantaina, syyskuuta 11, 2006

Hoippumista ja tinkaamista

Viime aikoina on virta ollut tosi vähissä. Polvi alkaa toimia suht normaalisti mutta olen viettänyt ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi kuukautta ilman kunnon liikuntaa. En halua kokeilla tätä enää koskaan, it makes Jussi a very dull boy. Siihen samaan läjään kaksi työtä, reipas univelka ja muutto niin alkaa olla puheaika lopussa. Työhuoneessa lentää irtaimisto ja kotona uhmaikäinen esikoinen ei saa osakseen kaikkea ansaitsemaansa kärsivällisyyttä. Onneksi tunnistan sentään oireet ja yöuntakin on paremmin tiedossa.

Muutto on viikon päästä, minulla on viisi päivää ja yötä aikaa pakata kämppä laatikoihin. Kävimme vaimoni kanssa myymässä lasten vaatteita ja kaiken maailman krääsää kirpputorilla. Kirppistely oli antoisaa mutta aika rankkaa hommaa. Kiitos faijan autolainan, pääsimme eroon isosta läjästä tavaraa ja rahaakin tuli odotuksia paremmin. Kirpparimeininki on oma maailmansa, muutaman asian opin siitä touhusta:
  • Kovat tekijät ja jälleenmyyjät tulevat jo ennen avaamisaikaa, iltapäivällä ovat liikkeellä enää turistit, kuten minä. Tavaroitamme kiskottiin kuormasta jo ennen kuin saimme pöytää kasaan, parhaat kamat ostettiin heti kättelyssä. Siellä ne varmaan ovat huutonetissä.
  • Vimpaimet käyvät kaupaksi. Suomi on täynnä Reinoja jotka kuvittelevat osaavansa (ehkä todella osaavat) korjata mitä tahansa. Rikkinäisyys ei ole syy olla myymättä elektroniikkaa. Vaatteita sen sijaan on jokseenkin turha yrittää myydä.
  • Maahanmuuttajien ja suomalaisten tinkimiskulttuurit ovat tyystin erilaiset. Suomalaiset tinkivät lähinnä muodon vuoksi, etelän ihmisille kaupantekotapahtuma on osa hupia. Lähi-idästä kotoisin oleva isä yritti tinkiä naama välinpitämättömillä peruslukemilla, vaikka hänen poikansa jo hihkui ja halasi myymäämme karmeaa ääntä pitävää lelua.
  • Ylöspano on puoli voittoa. Pöydän pitää olla siisti ja etusijalla joitain kiinnostavia sisäänheittotuotteita, jotka kertovat ettei täällä myydä mitään koirankusemaa sälää.
  • Alan ihmiset katsovat ensin myyjää ja sitten vasta pöytää. Tavaroistaan eroon hankkiutuvan nuoren parin epätoivo haistetaan korttelin päähän. Hyvä niin.
No nyt takaisin pakkaamaan...

lauantaina, elokuuta 19, 2006

Olemme kasvaneet erilleen

Tänään on kauan odotettu päivä, valioliigakausi 2006-2007 alkaa muutaman tunnin päästä. Iloa himmentää se, että minä ja Chelsea olemme kasvaneet erillemme. Kymmenisen vuotta kestänyt intohimoinen suhde hiipui samalla tavalla kuin useimmat parisuhteet tutkimusten mukaan hiipuvat: maailmankatsomusten eroavaisuuteen ja puhumisen vähyyteen.

Ihastuin sinä keväänä kun kirjoitin ylioppilaaksi. Sittemmin maajoukkueeseen uuden pelityylin ja noitatohtorin tuonut Glenn Hoddle tuli valmentajaksi ja perässä seurasi liuta suosikkipelaajiani: Ruud Gullit, Gianfranco Zola ja Gianluca Vialli. Legendaarisen Gullitin olin nähnyt poikasena Helsingin olympiastadionilla, jolla hän lipui ylväästi ja kevyesti ohi Suomen puolustuksen. Minikokoinen Zola näytti britelle ennenäkemättömiä kikkoja, joita hän oli oppinut Napolissa mestari Maradonalta. Vialli ja Fabrizio Ravanelli hyökkäsivät Juventuksessa tehokkaana, mutta erikoisen kärkiparina; toinen oli kalju ja toinen harmaantunut.
Viallia ja minua yhdistävät myös historianopiskelu yliopistossa. Zola ja kumppanit tarjosivat ikimuistoisia hetkiä pelikentällä, niitä en unohda koskaan.

Chelsea ja minä olemme molemmat muuttuneet kymmenen vuoden aikana, sanoisin että Chelsea enemmän kuin minä. Minä urauduin entistä enemmän maailmanparannukseen kun Chelsea tapasi uusia ihmisiä ja antoi periksi rahan ja makean elämän houkutuksille. Olen katkera venäläiselle miljardöörille Roman Abramovichille ja kosmopoliitti Mourinholle, joita syytän lopullisesta erilleen kasvamisestamme. Chelsea tarjosi minulle parasta mitä rahalla voi saada: Desaillyn, Crespon, Colen, Drogban ja lopulta mestaruuden, mutta fiilis oli mennyt. Edes mestaruus ei enää tuntunut miltään.

Vaikka en usko että enää Englannista löydän Sitä Oikeaa, on kauden alku silti mahtavaa. Ja onhan minulla ikuisesti Azzurri!

keskiviikkona, elokuuta 16, 2006

Elämäni kirjana

En tohdi kieltäytyä meemihaasteesta kun kerran pomokin haastoi:

1. Kirja joka muutti elämääni.
Luin Richard Bachin kirjan Illusions sopivan ikäisenä ja sopivassa elämäntilanteessa. Nyt jo aavistuksen kornin tuntuisen kirjan onnenkeksimäiset elämänviisaudet palauttivat lukion, työttömyyden ja yleisen ankeuden aallonpohjassa uskon siihen että kaikki on vielä omissa käsissäni.

2. Kirja jonka olen lukenut useammin kuin kerran.
Tarun Sormusten Herrasta olen lukenut ja kuunnellut äänikirjana sen verran monta kertaa, että aina kun aloittaa alusta, tuntuu kuin tulisi kotiin tai lämpimään syliin pitkältä matkalta. Kirjan henkilöt, maat ja käänteet ovat niin tuttuja että kirjaa voi lukea aina eri näkökulmasta. Kun joku asia kolahtaa tarpeeksi kovaa ja tarpeeksi nuorena, on se loppuiäksi ikuisen rakkauden kohde ja kritiikin ulottumattomissa. Minulle tällaisia asioita ovat mm. Sormusten Herra, jalkapallo ja sairaan nopea tiluttaminen kitaralla (viimeksi mainittuun eivät omat taidot ihan riitä). Luin eepoksen ensimmäisen kerran 11-vuotiaana ja se oli menoa saman tien.

3. Kirja jonka tahtoisin mukaan autiolle saarelle.
No sen Sormusten Herran jos ottaisi niin olisi kotonaan siellä saarellakin.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Fanittamani Mikko Rimmisen Pussikaljaromaania lukiessa tulivat mieleen kaikki huolettoman varhaisaikuisuuden kullanhohtoiset miesiltamat kaljoitteluineen, biljardeineen ja jammailuineen. Rimmisen anarkistisen rikas kielikylpy on myös sen verran riemukasta että hihittelin ääneen ja tyrskin riemusta.

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Astrid Lindgrenin lastenkirjat ovat takuuvarmoja itkettäjiä, niitä luetaan meillä muutaman vuoden päästä. Reidar Palmgrenin Jalat edellä oli todella vakuuttava ja myös järkyttävä. Sitä lukiessa tulivat vedet silmiin kun päähenkilön maailma alkoi hajota pojan jäätyä auton alle.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
En tiedä onko jo kirjoittettu mutta ainakin toivon saavani lukea veljeni lorukirjaa lapsilleni. Odotan myös innolla Jarkon romaania.

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Improvised Explosives: How to Make Your Own.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Lainasin Johannalta Osku Pajamäen kirjan Ahne Sukupolvi.
Nuori vihainen mies on hieno asia mutta keski-ikäistyvä vihainen demarimies on vielä hienompi! Sain yhdistettyä opiskelun ja huvin kun tutkintoni viimeisen kohdan vastaanottaja suostui hankalan invalidi-ikiopiskelijan pyynnöstä hyväksymään esseekirjoiksi Oskun kirjan ja Juha Siltalan Työelämän huononemisen lyhyen historian. Olen vääntänyt viikon sisään kolme esseetä, nuo kaksi vielä ja olen maisteri!

9. Kirja jonka aiot lukea?
No se Täällä pohjantähden alla on hienona laitoksena hyllyssä odottamassa valmistumisen jälkeistä tilaa, jolloin voi hyvällä omallatunnolla lukea ihan mitä vaan. Se siintää silmissäni kuin satama mereltä.

Kylläpä tuli miesvottoinen tästä listasta...

sunnuntaina, elokuuta 13, 2006

Puola on paska maa

Aamulla ikkunaa avatessa tuli ikävä Intiaan. Helsingissä on venäläisten pensaspalojen vuoksi haissut jo jonkun aikaa Intialle. Sama tuoksahdus tuli lukemattomista pikku kamiinoista, joissa köyhät kaupunkilaiset polttivat puuta ja kuivunutta lehmänlantaa lämmittääkseen asuntonsa ja paistaakseen ruokansa.

Idästä päin on tunkkaista haisua tullut nenään muutenkin. Olen aina sympannut puolalaisia, kaunista jalosukuista kansaa joka ensin joutui venäläisten ja saksalaisten jyräämäksi ja sittemmin b-luokan eurokansaksi. Viime aikoina puolalaiset ovat israelilaisten tavoin näyttäneet etteivät kohtalon kolhut jalosta luonnetta.

Jos suomalaisilla on suomettumisen ajasta yhtä sun toista selvittämättä stasilistoineen, on puolalaisilla paljon isompi sontaläjä mattonsa alla. On selvinnyt että huomattava määrä puolalaisia pappeja toimi kommunismivallan aikana yhteistyössä maan turvallisuuspalvelun kanssa. Puolassa on kommunistivallan aikaiset salaiset kansiot jätetty avaamatta poliittisista syistä, eikä vaikutusvaltainen katolinen kirkkokaan halua asioita tongittavan.

Mikä helvetti niitä slaaveja oikein vaivaa? Europarlamentin päätöslauselmassa todetaan mm. että parlamentti on hyvin huolestunut rasistisen, muukalaisvihamielisen, antisemitistisen sekä homofobisen suvaitsemattomuuden yleisestä lisääntymisestä Puolassa. Se että totalitarismiin luisuvassa venäjänmaassa antisemitismi rehottaa ja seksuaalivähemmistöjä hakataan, ei suuresti ihmetytä, mutta puolalaiset huseeraavat sentään EU:n jäseninä. Maan uusi presidentti Lech Kaczynski haluaa kuolemanrangaistuksen takaisin, avoimen juutalaisvastaiset puolueet ovat päässeet hallitukseen, uusfasistista propagandaa saa maassa levittää varsin avoimesti ja uusi pääministeri Jaroslaw Kaczynski (Lechin kaksoisveli) suunnittelee abortin kieltämistä.

Pappien osuus näissä touhuissa tuntuu erityisen irvokkaalta. Venäjällä ortodoksipapit ovat huseeranneet aktiivisesti väkivaltaisessa ja homovastaisessa uusnatsien kulkueessa. Erityisesti köyhässä Itä-Puolassa korkein uskonnollinen auktoriteetti tällä hetkellä on katolinen pappi Tadeusz Rydzyk. Hän johtaa Totuuden Valo -säätiönsä kautta mediakonsernia, johon kuuluvat Radio Maryja, televisioasema Trwam ja lehti Nasz Dziennik. Rydzyk kertoo miljoonille kuuntelijoilleen muun muassa maahan soluttautuneiden juutalaisten salaliitosta ja homouden turmiollisuudesta. Rydzykin tiedotusvälineet tukivat tietenkin Kaczynskin veljesten puoluetta vaalivoittoon.

Ei tarvitse ihmetellä tutkimuksia, joiden mukaan enemmistö puolalaista nuorista suunnittelee ulkomaille muuttamista.

perjantaina, elokuuta 11, 2006

Polvi pakettiin ja Tampereelle

Pallon kanssa kikkailu osoittautui sen verran turmiolliseksi että jouduin polvileikkaukseen. Toivuttuani nukutuksesta lehahti ortopedi kysymään haluanko hyvät vai huonot uutiset ensin. En saanut siihen mitään järkevää vastattua joten ortopedi aloitti hyvistä uutisista: sivuside oli sen verran ehjä ettei sitä ollut pitänyt korjailla. Huono uutinen oli se, että ulompi polvikierukka (kuvassa se c:n muotoinen sininen kapine) oli halki ja poikki sen verran pahasti että se oli pitänyt poistaa melkein kokonaan. Nielaisin tyhjää ortopedin kertoessa että jalkapallopelit on nyt sitten pelattu. Lenkkeily meni samalla kiellettyjen harrastusten listalle, onneksi jäljellä on vielä hyviä vaihtoehtoja: pyöräilyä, rullaluistelua, kuntosalia, hiihtoa, joogaa, jumppia, tanssimista tai vaikka pilatesta. Mikään liikunnan ilo ei kuitenkaan vastaa onnistuneen harhautuksen tai vapauttavan syötön tuomaa riemun tunnetta. Pelkkä pomppivan pallon ääni ikkunasta vetää mielen haikeaksi.

Isompi muutos on se, että olemme muuttamassa Tampereelle. Sari päätti koulutustaan täydentääkseen vielä lukea finanssihallinnon pääsykokeisiin. Vaimoni on ihmenainen, sillä lasten päiväunien aikaan ja iltamyöhään lukemalla hän pääsi sisään kärkipään pisteillä. Opinto-oikeuden, asunnon ja päivähoitopaikan saamisessa on ollut monia mutkia ja hankaluuksia mutta kun Tampereelle lähtö alkoi tuntua oikealta niin päätimme vain selvitä niistä. Tampereen karttaa katsoessani huomasin että olin nohtanut kuinka pieni, melkein hobittimainen Tampereen keskusta onkaan. Kaverit ja paikat ovat kävelymatkan päässä, rakkaan velimiehen koti mäennyppylän ja polun takana. Lähiaikoina liityn pendolinossa läppäreitään näpelöivien työmatkalaisten hillittyyn seuraan.

torstaina, elokuuta 03, 2006

Elämän ihastuttavimmat ihmiset

Jaa miten on kesä mennyt? No ei ihan entisissä merkeissä. Toinen kesä peräkkäin kun en osallistu mihinkään jalkapallosarjaan. Ei, terassilla en ole vielä ehtinyt käymään kertaakaan. Ulkomailla ei oikein voi lähteä kun lapset on siinä iässä, eikä rahaakaan ole. Rullaluistelemassa kävin yhden kerran. Punttisalilla - ei ole tullut käytyä loman aikana.

Piti käydä uimastadikalla, rullaluistelemassa Tuusulanjärven ympäri, terassilla ja jollain keikallakin... hei, keikalla olen sentään käynyt Tammerfesteillä! Ei tämä ole niinkään valitusta vaan toteamusta. Päivät menevät niin humahtamalla että illalla puoli yhdeksältä lasten mentyä nukkumaan sitä istuu sohvaan ja hengähtää syvään. Silloin kun kerroimme että meille tulee lapsi, huokaisivat lapsiperheelliset tukahtuneesti: "Nauttikaa toisistanne, menkää vaikka leffaan kun vielä voitte." Kuuntelin ylidramaattisen kuuloista neuvoa tuolloin epäuskoinen hymy naamallani. Nyt ymmärrän.

Mahtavassa leffassa Lost in Translation Bill Murrayn esittämä elähtänyt näyttelijä kertoo Scarlett Johanssonin esittämälle nuorelle naiselle lapsista:

-Esikoisen syntymä on elämän pelottavin päivä.
-Kukaan ei ikinä kerro siitä.
-Elämä sellaisena kuin sen tunsi, on ohi. Lopullisesti. Mutta lapset oppivat kävelemään ja puhumaan - ja niiden kanssa haluaa olla. Huomaat että lapsesi osoittautuvat elämäsi ihastuttavimmiksi ihmisiksi.

Ipanoiden kanssa olo on tunteiden vuoristorataa. Pienten pirulaisuus on välillä sitä luokkaa että olen miettinyt vakavasti perisynnin mahdollisuutta. Seuraavassa hetkessä on ihan pähkinöinä ihastuksesta ja ylpeydestä. Parhaiten koko asian on kiteyttänyt veljeni kappaleessaan Parasta aikaa, tuossa pari pätkää loistavasta biisistä:

(...)
ei varmaan uutta lasta vaik se tuliskin itsestään
perheen kulissit ne kestää vaik jo pupillit verestää
eiköhän koita ajat jolloin loppuu voimavarat
lisäksi kärsii tyttörukat ja poikaparat

vähän unta yössä nään, levättyä ei saa työssäkään
baari - onkse jotain syötävää?
yökerhoisäntänä syntymästä pitäen
senkin ainoo asiakas on alaikäinen
(...)
katson pikkuista tyyppiä, itkuista nyyttiä
ilon kyyneleitä en muista silmistä pyyhkiä
se on ikioma muttei todellakaan omaisuutta
joka päivä kertoo ihmisyydestä salaa jotain uutta
(...)

Ai miten kesä on mennyt? Olen lähinnä hengaillut elämäni ihastuttavimpien ihmisten kanssa. Paljon parempi.

keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Kiepon muistolle

Järkytyin kun Hesarissa kerrottiin kiepon kuolleen sukupuuttoon. Kieppo alkoi pesiä Suomessa 1970-luvun alussa, se kehittyi maatiaisversioksi ulkomaisesta roll-on-deodorantista. Kielitoimiston mukaan yhtään kieppoa ei ole Suomessa tavattu niin pitkään aikaan että se on virallisesti poistettu Kielitoimiston sanakirjan seuraavasta versiosta. Kieppo parka, se taisi olla melko elinkelvoton jo alusta pitäen, ja lopulta urbanisoituminen ja uudislajikkeiden pesiytyminen veivät siltä lopunkin elintilan.

Joku voi sanoa että kieppo sinne tai tänne, mitä sitten? Tänään kieppo, mutta mitä seuraavaksi? Milloin olet viimeksi bongannut esimerkiksi virkaheiton tai salavuoteuden?

Näinä salarakkaiden aikoina salavuoteus on erinomaisen naseva ilmaus kuvaamaan paitsi naimattomien sukupuoliyhteyttä, myös koko sitä edeltäviä vaivihkaisia kosintamenoja ja suhmurointeja. Miten svengaavaa lakitekstiä sitä 1700-luvulla vielä kirjoitettiin: "Jos naimatoin mies salawuoteutta pitä naimattoman waimoihmisen canssa; maxacon mies sackoa kymmenen talaria ja waimo wijsi."

Suomeen on pesiytynyt vastenmielisiä uusia tulokkaita, jotka eivät suomen luontoon kuulu. Eräitä vastenmielisimpiä ovat ongelmatiikka, substanssi ja eskaloituminen. Ongelmatiikka kuulostaa korvissani suunnilleen samalta kuin lasin raapiminen teräksellä. Myöskään substanssin hokijaan minun on vaikea suhtautua ilman syvää ennakkoluuloisuutta, ellei ole kyse metafysiikasta. Uutisissa oli pari viikkoa takaperin joku kappari kommentoimassa Israelin ja Hizbollahin rähinöintiä. En ehtinyt laskemaan, mutta asiat eskaloituivat (kärjistyivät) muutaman minuutin haastattelussa toistakymmentä kertaa. Olisin kihissyt raivosta ellei koko haastattelu olisi muistuttanut Tabun sketsiä.

Siinä missä virkaheiton ja salavuoteuden kaltaiset sympaattiset maatiaislajit pitäisi elvyttää, olisi suomen luontoon kuulumattomat, villiintyneet tulokaat kitkettävä ympäristöstämme säälimättä. Ongelmatiikan, substanssin tai eskaloitumisen viljelemiseen syyllistyneet pitäisi saada vastuuseen teoistaan, vähimmäisrangaistuksena syvä paheksunta.

torstaina, heinäkuuta 20, 2006

Politiiikkaa jazzikansalle

Puoluejohtajat juubailivat jazzikansalle Porissa leppoisaa kesäpolitiikkaa. Kovia avauksia tai vaaliteemoja ei pahemmin kuultu. Ei se mitään, PK-sektori paljastaa ensi puolueiden vaaliteemat seuraavissa eduskuntavaaleissa:

Kokoomus esiintyy ympäristöystävällisenä työväenpuolueena. Mennään hanakasti sekä oikeistodemareiden että vihreiden kalavesille. Viherpesun ytimenä on "kaikki mitä vihreilläkin ja ydinvoimala kaupan päälle". Kampanja tulee olemaan pätevin ja tulostakin tulee myös. Kokoomus menetti valta-asemansa Niinistön aikana eläkeläisäänestäjien karkaamiseen demarileiriin. Mitenkähän siloinen Jyrki-Boy vakuuttaa uudestaan mahtavat seniorit?

Kepulla on hätä kädessä kun kokoomus hengittää niskaan gallupeissa ja kenttä vaatii kovia toimia. Tulemme näkemään kovia heittoja ja viime hetken änkyröintiä tyyliin "Muut puolueet aikovat pakkoliittää kotipitäjäsi, vain Kepu voi pelastaa." Kepun on pakko ottaa kovat keinot käyttöön, vaikka hallitusmahdollisuuksienkin uhalla. Vanha kepulikonsti on puhua virallisesti yhtä ja kylillä toista. Matti yrittää hoitaa valtionhoitajapuolen ja Mauri sekä uusi puoluesihteeri Iso-K puuhaavat pahoina poliiseina.

Eero Heinäluoma on varovainen mies ja SDP on taas kerran "varma valinta". Sama juliste, slogan ja ajatusmaailma: maailma on valmis, SDP on sen rakentanut, vastustetaan maailman muuttumista ja saavutettujen etujen menettämistä, housut kintussa ja laput silmillä status quon puolesta. SDP on vahva eläkeläisten puolue ja siinä ei ruveta hötkyilemään. Pääviestinä sinänsä toimiva ja Eerolle sopiva pelottelu hyvinvointipalvelujen yksityistämisestä ja alasajosta: "Ne muut aikovat yksityistää vanhainkodit, vain demariin voit luottaa."

Krisuilla olisi paljon toimintatilaa arvokonservatiivien parissa kun Kepu on kaupunkien valloituksessaan lipsunut koti, uskonto ja isänmaa -linjaltaan. Punamultahallituksen esityksissä mm. hedelmöityshoidoista on ollut raamattuvyöhykkeen tukijoukoille ehkä liikaakin nieltävää. Tähän saumaan krisujen kannattaisi iskeä.

Vihreillä on menossa kasvojenkohotus ja asiallistuminen, keski-ikäistyvällä puolueella alkaa olla jo pitkän linjan äänestäjiä. Entinen symppispuolue on kärsinyt hörhöilykohuista ja vastustajat virittelevät sellaisen ensi vaaleihinkin, kenties vihreiden suosiollisella avustuksella. On ollut kettutyttöjä, hamppunuorisoa, joka vaalien alla jotain. Jos vihreät ottavat aloitteen omiin käsiinsä ja keskittyvät siihen missä ovat uskottavimpia, voi tulosta tullakin.

Vasemmistoliitto ei romahda mihinkään. Demareiden politiikan; veronalennusten, varallisuusveron poiston ja lakonmurtamislain jälkeen vasemmalla on enemmän elintilaa kuin koskaan. Vasureiden äijäköörillä ei ole enää juuri naisia ihmiskilpinään, Suvi-Anne ja Anne Huotari saivat tarpeekseen machoilusta ja pelailusta ja Outi Ojala jää eläkkeelle.

RKP kurvaa Stefu Wallinin johdolla oikealle, sieltä ei mitään työvänporvarihöpinää tulla kuulemaan. Eturyhmä- ja kielipolitiikka sen kun tiivistyy. Stefu on poroporvariudellaan vakuuttan vanhan rahan sponsoripiirit, mikä hidastaa puolueen hiipumista sukupuuttoon.

Perssuomalaiset yrittävät paikata Tonyn krapulointia kansalaisten kiihtyneellä EU-vastaisuudella, mutta kun Soinia ei voi kloonata joka vaalipiiriin, jää tulos laihaksi.

Eiköhän ne siinä olleet, odotellaan sitten vain vaalikeskustelujen alkua.