Marko tai joku, kertokaa mulle mitäs se Robert Zimmerman teki niin ihmeellistä että pyhimykseksi julistaminen on muodollisuus "neroksi""sukupolven omaksitunnoksi" ja "kansalaisoikeusliikkeen ääneksi" julistamisen jälkeen.
Koetin katsoa Scorsesen Dylan-dokumenttia mutta se oli sitä samaa määkimistä ja rämpytystä. Lainasin Dave Lindholm-boksin kirjastosta ja siinä Isokynä tietty nimeää Bobin idolikseen. No sehän sopii, siinähän on kaksi laihaa narisevaa koukkunokkaa, joilla on typerät hatut.
Olis kai ne tekstit hyviä jos jaksaisi kuunnella sitä nasaalimääkyä ja huuliharpun rääkkäämistä. Äijän jalustalle nostaneiden paksusankaisten aikalaisten mielestä penseä esiintyminen oli vissiiin coolia. Ei se ollut mitään Miles Davis-coolia, se oli joko ramppikuumetta tai vaan ihan ikävästä luonteesta johtuvaa.
Ehkä vastenmielisyyteni ei johdu sittenkään Dylanista vaan siitä sukupolvesta, jonka ääni hänestä väen vängällä tehtiin. Kyllä minäkin olisin katkera jos loppuiän tituleerattaisiin sen sukupolven omatunnoksi. 6o-lukulaiset ovat perseestä, olen koko ikäni kuunnellut niiden omahyväistä märinää. Silloin muka tehtiin kaikki rautaiset jutut, kaikki hyvä musa ja parannettiin maailma. Paskat, eläkepommin saivat ainakin aikaiseksi ja kasvihuoneilmiön hyvään vauhtiin.
Dylan on kuitenkin varma valinta jos pitää kysyttäessä nimetä joku esikuva, siitä ei tule missään asiantuntijapiireissä näpeille. Jos ei muista kenenkään artstin nimeä niin voi aina keksiä omasta päästä jonkun blueslaulajan tai jazz-muumion. "Kyllä se Howlin' James Wolfson oli sairaan kova!" Jos esikuva on vanha, mustaihoinen, päihteisiin kuollut ja tuntematon, on sen pakko olla cool.
Sen sijaan olisi todellista siviilirohkeutta kertoa Spice Girlsin iloisuuden auttaneen eteenpäin elämän vaikeina aikoina. Ei sillä että mä nyt tuollaista menisin myöntämään...
9 kommenttia:
Näin Dylanin Ruisrokissa (taisi olla
90 tai 89 ??). Täytyy myöntää, että odotukset olivat kovat ja pettymyskin sen mukainen. Täysin välinpitämätön, yleisöään ylenkatsova tylsä vanha muusikko josta ei jäänyt kuin paha mieli. Ainoa kerta kun äijä vaivautui ottamaan kontaktia yleisöön oli tauoitta täysin peräperään mekaanisesti esitetyn setin jälkeen sanottu 'Thank you'. Yksi tuntemani Dylania muuallakin nähnyt miekkonen sanoi sen olleen jo paljon. Voihan Dylania sanoakin 60-luvun sukupolven tulkiksi, paljon melua tyhjästä.
Hola Jussi,
tykkään blogistasi. Olen jopa siteerannut joitain parhauksia. Yritänpä sanoa Dylanista jotakin, kun oikein pyydetään. Pikku kommentilla asiaa voi toki avata vain osittain.
60-lukulaisten omahyväisestä märinästä olen kanssasi samaa mieltä. Sen sijaan ilmastonmuutokselle, eläkepommille tai mille tahansa muulle yhteiskunnalliselle seuraukselle löytänet alan miehenä oikeitakin syitä, eikä epämääräyksiä kuten "sukupolvi". Sellainen retoriikka saattaa helposti kääntyä oman sukupolven ansaitsemattomaksi ylentämiseksi, luvalla sanoen omahyväiseksi märinäksi. No, sellaiseen et sentään ole vaarassa sortua. Jätetään märinä 60-lukulaisille.
Mutta asiaan.
Dylanin osalta sukupolvi ja myöhemmät eivät mielestäni pelkästään märise. Miehen vaikutus populaarimusiikin tekstittämiseen on mullistava. Dylan todellakin mainitaan esikuvaksi useassa yhteydessä. Esimerkiksi Anthology -dokumentisa Beatlesin jäsenet kertovat fanaattisuudesta, jolla Freewheelin Bob Dylan (1963) -levyä kuunneltiin. Tämä ei päde pelkästään Beatlesiin. Jos ottaa minkä tahansa rocklevyn sanotaan vuodelta 64 ja sitten vuodelta 67 ja kuuntelee tekstejä: muutoksia on muitakin kuin se, että hand holding on muuttunut love makingiksi. Tässä Dylanin merkitys on suunnaton. Mies laittoi lumipallon mäkeen vierimään.
Väänsimme joskus viime vuosituhannella veljesi kanssa, notta kumpi on vaikuttanut populaarimusiikin kehitykseen enemmän: James Brown vai Bob Dylan. Matti korjannee jos olen väärässä, mutta muistaakseni päädyimme siihen, että Dylanin vaikutusta populaarimusiikin sisältöön voidaan hyvin verrata James Brownin merkitykseen muodon osalta.
On makuasia, tykkääkö Dylanista taikka ei. Makuasia on myös Scorsesen dokkari. Se kääntyi paikoin epäolennaisen märinän (taisimme saada uuden muotisanan!) puolelle, ja on mielestäni kiinnostavampi semmoiselle joka Dylania ja sen musiikkia entuudestaan tuntee kuin uteliaalle tai varautuneelle tutustujalle. Myönnän että Dylan saattaa kuulostaa honottavalta jollotukselta ja että on vaikeaa uskoa että äijällä on suussaan sama instrumentti kuin Stewie Wonderilla. Myös kaverin jumalointi tuntuu usein olevan ylistäjän oman kulttuurisen statuksen nostamista Dylan-kortilla.
Toivottavasti en syyllisty samaan nyt, kun ajattelen hitaasti palavaa urkusoundia, The Bandin tyylikästä soitantaa upean sävellyksen, Just like a Womanin (Blonde on Blonde 1966) taustalla, surumieli ja katkeruus sulaa lohduksi ja nautinnoksi, kun käkkäräpää honottaa ennen nousua jumalaiseen kertosäkeeseen:
I just can't fit
Yes, I believe it's time for us to quit
When we meet again
Introduced as friends
Please don't let on that you knew me when
I was hungry and it was your world.
-TuomasK
p.s. Kansalaisrohkeudesta puheen ollen. Oletko tietoinen Take Thatin Back for goodin neroudesta?
Pitäisi kai laskea ihan tilastollisesti hyvien ja kestävien (ns. klassikkokappaleiden) osuus kokonaistuotannosta. Veikkaan, että Dylanin kohdalla liikutaan jossain 5-7 prosentin tietämillä. Kulttuurista merkitystä on jo vaikemapi arvioida; pitäisi tehdä tutkimus. Mutta jos näin pers'tuntumalta heittää ja ajattelee popin kaanonia, niin kukapa muu kuin Dylan?
http://www.kasablogi.com/arkisto/002230.html
Olen osittain ihmetellyt samaa, sillä Dylan on sävellyksellisesti varsin alkeellinen.
Tämä:
"Miehen vaikutus populaarimusiikin tekstittämiseen on mullistava."
onkin se Dylanin tärkein ansio. Kuunnellakseni kuitenkin levyjä toisensa jälkeen, vaatii oma makuni ennen kaikkea musiikillista ammennettavaa. Tarkennan nyt, että en tarkoita sitä, etteikö simppeli voisi olla nerokasta. Lauluntekijänä haluan vain lauluille substanssia joka mielessä.
Dylanin sävellystyön laatua tai musiikillista substanssia arvioidakseni taidan olla hieman kompetenssirajoitteinen.
Usein piiseistä ovat muut saaneet enemmän irti kuin Bob itse. Melkoisen moni lauluntekijä ja muusikko tuntuu noista jotain löytäneen.
Kyse voi hyvin olla siitä simppelistä ja nerokkaasta. Mene ja tiedä.
http://dylancoveralbums.com/various.
htm#varioustop
TuomasK
Dylan on onnistunut tekemään muutamia biisejä, jotka ovat onnistuneet siinä, missä The Beatles parhaimmin: biisit kuulostavat lähes trad. sävellyksiltä ja ovat helposti muistettavia ja soitettavia leirinuotiolla. Sellaisia kappaleita on vaikea tehdä. Ja sellaisia on miellyttävä myös coveroida, koska niiden "rankaan" on helppo kaivertaa omat koukeronsa.
En minä sanoisi, että Dylan olisi lainkaan kuraa. Mutta ehkä hieman yliarvostettu.
Wow, täällähän ihmiset käyvät sivistävää keskustelua! Iso respect kommentoijille. Tuomas ja Marko vastasivat kysymykseeni hyvin, luulen että pystyn kuuntelemaan Bobia eri korvin kuin ennen. Ainakin annan hänelle toisen mahdollisuuden enkä anna ulkomusiikillisten asioiden haitata.
Kiitos myös LL:lle kommenteista. Hyvän kuuloista musaa teet myös!
(www.laurasippola.com/kuuntele.php)
Lähetä kommentti